1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. kulttuuri

Musta jää paljastaa valheiden kaavan

Syksyn rohkein kotimainen elokuva Musta jää on piinaava kolmiodraama, jossa valheet seuraavat toisiaan alati laajenevassa kehässä. Petri Kotwican ohjaama ja käsikirjoittama elokuva edusti kotimaista elokuvaa tämän vuoden Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin avainsarjassa.

Musta jää seuraa kahden naisen taistelua samasta miehestä. Saara (Outi Mäenpää) saa miehensä Leon (Martti Suosalo) kiinni pettämisestä. Koska Leo ei tunnusta, päättää Saara hypätä leikkiin mukaan. Ottaakseen selvää miehensä rakastajattaresta, arkkitehtiopiskelija Tuulista (Ria Kataja) Saara aloittaa suuren mittakaavan roolileikin ja lyö valenimellä hynttyyt yhteen Tuulin kanssa.

Kuten arvata saattaa, alkavat elokuvan suhteellisen viattomat lähtökohdat pian vetää kolmikkoa yhä syvemmälle petoksen syövereihin. Koston ja valheiden verkko kiristyy kiristymistään ja yhä yllättävämmät käänteet seuraavat toisiaan tihenevään tahtiin, eikä katsojalle jää muuta vaihtoehtoa kuin heittää kädet ilmaan ja antautua ihmiselämän arvaamattomuudelle.

Ohjaaja Kotwica ei päästä katsojaansa helpolla. Hän pakottaa ymmärtämään kaikkia elokuvan henkilöitä. Erityisen vaikeaa on valita sympatioitansa erinomaisen vahvojen naishenkilöiden välillä. Toisen onnenkantamoinen tuntuu joka kerta kääntävän toisen onnen päälaelleen.

Outi Mäenpään ja Ria Katajan vaikuttavissa roolitöissä suomalaiselle valkokankaalle saadaan kerralla niin vahvat persoonat, että älykkäiden ja tunne-elämältään rikkaiden naisten rinnalla juu-ei-mies Leo vaikuttaa iljettävältä pilakuvalta suomalaisesta miehestä. Juuri tähän on tarvittu Martti Suosaloa, jonka käsissä Leo ei ole niljakas joskaan ei myöskään rakastettava.

Mustan jään pirullisen terävä, uskottava ja ennen kaikkea iholle kiipeävän realistinen ote pitää katsojan pihdeissään. Hengityksen pidättäminen alkaa heti elokuvan alkumetreiltä, kun Leon ja Saaran liitto alkaa säröillä. Tilanteeseen, jossa Leon syrjähyppy paljastuu, on ladattu huomattava määrä komiikkaa, jolle on kuitenkin miltei mahdotonta nauraa. Musta jää tuntuukin saavan käyttövoimansa siitä, että onni nähdään epäonnen läpi ja toisin päin.

Naamion takana on aina uusi naamio Hienoa Kotwican uutukaisessa on, ettei se jumiudu loppuun kulutettujen kolmiodraama-kliseiden toistamiseen. Musta jää ei pyri erittelemään syyllisiä ja syyttömiä, vaan se näyttää kolmion jokaisen kulman sellaisenaan. Jokaista elokuvan henkilöä tarkkaillaan hänen oman elämänsä ja omien tunteidensa kautta. Naamioleikit ja roolien ottaminen ovat läsnä myös elokuvan tapahtumapaikoilla. Monet kohtaukset on kuvattu pukuhuoneessa, välitilassa arjen ja työn tai arjen ja harjoitussalin välillä. Kaikki olennaiset ihmissuhteet alkavat Teknillisen korkeakoulun naamiaisissa. Mustassa jäässä jokainen valhe on tarkoitettu paljastumaan. Elokuva tuntuu ottavan tämän periaatteen haltuunsa aina kuvakieltänsä myöten: Kaikki näytetään. Arkielämä näyttää siltä miltä se tuntuukin. Henkilöiden tunteet näytetään ilman liioittelua. Erityisen paljastavia ovat myös seksikohtaukset, joissa kuva kiipeää iholle paikoin kirjaimellisesti. Paljastukset ovat välillä myös ankaria, sillä koston julmuus näytetään koko karuudessaan. Masokismia hipovan järjettömän koston välineenä käytetään pahaa aavistamattomia välikappaleita, kuten Tuulin ohjaaman tae kwon do ?ryhmän Hadea, jolla ei voi olla aavistustakaan mitä hän tekee paitsi kahdelle naiselle, myös kolmannelle osapuolelle. Katsojan koettelemisessa Kotwica on lähellä korealaista psykologisen jännityksen mestaria Kim Ki-dukia tai tanskalaisen piinaajan Lars von Trierin elokuvaa Breaking the Waves. Heidän suomalainen virkaveljensä ei kuitenkaan kuvaa henkistä väkivaltaa sen itsensä takia vaan näyttää ne äärimmäiset henkiset paineet, jotka saavat ihmisen tekemään jotain arvaamatonta. Kotwica näyttää meille väkivallan, joka tuntuu katsomoon asti valitettavalta ja turhalta. Mikään väkivaltaelokuva Musta jää ei kuitenkaan ole. Se kuvaa arkea kriisin keskellä ja koston lakkaamatonta kierrettä kohti tuntematonta. Kotwican herpaantumatonta otetta katsojasta voisi kutsua realistiseksi, mikäli termiä ei olisi käytetty aiemmin vähemmän tinkimättömien elokuvien yhteydessä. Musta jää kiipeää iholle ja päästää katsojan vaivattomasti henkilöidensä nahkoihin. Se antaa todellisen mahdollisuuden olla kaksi tuntia joku muu. Elokuvan loputtua saa myös olla kiitollinen siitä, että on vain oma itsensä. Janne Sundqvist, YLE Uutiset