Arvio: Michael Moore rokottaa nyt vakuutusyhtiöitä

Ärsyttävä, ärhäkkä ja ääliömäisen viihdyttävä Michael Moore on taas täällä. Lippalakkipäisen cowboyn tähtäimessä ovat jälleen kerran Valkoinen talo ja Capitol Hillia johtava sheriffi George Bush vasalleineen, mutta arvostelulta eivät säästy demokraatitkaan.

kulttuuri

Fahrenheit 9/11 -dokumentista Oscarilla palkitun Mooren elokuvat ovat pahamaineisen provosoivia ja herättävät närää aina ilmestyessään. Moorella ei kuitenkaan ole tapana pistellä sellaisia tahoja, jotka eivät pientä tönimistä jollain tasolla ansaitsisi. Sickon kohdalla tuo taho on Yhdysvaltain terveysjärjestelmä, jossa rikkaat pysyvät terveinä ja köyhät jäävät sairaalan oville ruikuttamaan. Kyseessä on dokumentti, joka voi Mooren mukaan "tehdä kipeää". Se kertoo tarinan siitä, miten raha otti vallan ihmisestä. Yhdysvallat on ainoa teollisuusmaa, jossa ei ole julkista terveydenhoitoa. Maan asukkaista 87 prosentilla on sairausvakuutus joko työnantajan kautta, itse hankittuna tai hallituksen maksamana. Terveytensä vakuuttaminen maksaa useita tuhansia euroja.

Mooren haaviin on tarttunut lukuisia haastateltavia, joiden sairastuminen ei ole vakuutuksesta huolimattakaan sopinut vakuutusyhtiön suunnitelmiin. Kuten elokuvaan napattu pätkä Yhdysvaltain entisen presidentin Richard Nixonin käymästä keskustelusta kuuluu: "Mitä vähemmän hoitoa tarjotaan, sitä enemmän rahaa säästyy."

Sicko on vuoroin kauhistuttava ja kutkuttava elokuva. Tällä kertaa Moore marssittaa valkokankaalle niin vakuutusten porsaanrei'istä kärsiviä 9/11-sankareita kuin terveydenhoitoonsa tyytyväisiä aurinkoisia eurooppalaisia ja kuubalaisia. Yksi vaikuttavimmista haastatteluista on entisen vakuutusyhtiön työntekijän kanssa. Työkseen vakuutusten porsaanreikiä bongannut mies kertoo siitä, miten tunteettomaksi ihmisen hengellä leikkiminen voi tehdä. Moore itse vetää tyypilliseen tapaan tutun viatonta ja tyhmää rooliaan, ja saa hömelöillä kysymyksillään kaivettua esiin sen mitä haluaa elokuvallaan sanoa. Sickon sanoma on lyhyt ja ytimekäs: Ihmisen oikeus terveyteen mitataan rahassa. Omansa saavat niin George Bush kuin Hillary Clintonkin. Tavalliselle ihmiselle - tai edes sankarille - ei jää käteen pennin hyrrää. Pariisista Guantanamoon

Mooren elokuvien suurin ongelma on hänen tapansa kärjistää asioita olan takaa. Cannesin elokuvajuhlilla kanadalaiset toimittajat suuttuivat ylilyönneistä, jotka koskivat Sickossa turhan ruusuisena esitettyä kanadalaista terveydenhoitojärjestelmää. Myös Yhdysvalloissa Sicko on laajentanut jo ennestään tiedotusvälineissä käytyä keskustelua maan terveydenhoitojärjestelmästä. Tällä kertaa viimeinen tikki valtaapitäville näkyy olleen maan lähimmän vihamiehen Kuuban esittäminen paremman elämän puolestapuhujana. Mooren suuruudenhulluus tuleekin parhaiten esille Kuubassa kuvatussa kohtauksessa, jossa ohjaaja yrittää saada WTC-tornien raunioissa sairastuneille mutta valtion unohtamille sankareille hoitoa Guantanamon sotilastukikohdasta. Hylättyjen kansallissankarien ja pidätettyjen terroristiepäiltyjen elinolojen vertaaminen on kieltämättä harvinaisen herkullinen asetelma, mutta vähempi herkuttelu olisi voinut antaa katsojan aivoille enemmän tekemistä.Moorelle tärkeämpää tuntuu kuitenkin olevan tunteiden herättäminen. Omituinen elokuva paikallisesta ilmiöstä

Terveyden kustannuksella tehty bisnes voi kuulostaa kuivalta aiheelta verrattuna ohjaajan aiempiin elokuviin, jotka ovat penkoneet muun muassa Irakin sotaretkelle lähtemistä ja kouluväkivallan syitä. Tylsistymistä on kuitenkin turha pelätä, sillä Moore osoittaa jälleen kerran osaavansa tehdä aiheesta kuin aiheesta helpon, kiinnostavan ja tunteita herättävän.

On myönnettävä, että tutkivan journalismin näkökulmasta Moore hioo kulmia pyöreiksi sirkkelillä. Hänen toimintansa jälki on ehkä toisinaan silppuista ja ainakin hänen vastustajiensa silmissä arvelluttavaa, mutta samalla särmikästä. Vaikka ohjaajan tyylistä olisi mitä tahansa mieltä, sisältyy hänen huomioihinsa paljon huomaamisen ja keskustelun arvoista.

Ja taas kerran Moore myös näyttää, ettei vastapuolellakaan ole vain puhtaita jauhoja pussissa. Siinä missä Sicko yhdistää Kanadan tai Ranskan julkisen terveydenhuollon romanttiseen ajatukseen todellisesta kansalaisyhteiskunnasta, mainostavat Ronald Reagan ja muut 1960-luvun sairausvakuutuslobbarit tuotettaan rinnastamalla julkiset terveyspalvelut kommunismin uhkaan. Sickon huonoin puoli on sen amerikkalaisuus. Pelkkä Hollywood-tyylinen viihteellisyys ei haittaisi mitään, mutta elokuvan sisältö voi olla liian paikallinen, että se jaksaisi kiinnostaa eurooppalaista katsojaa. Atlantin tällä puolen Mooren kuudes dokumentti voi toimia lähinnä omanarvontunnon ja julkisen terveydenhoidon arvostuksen kohottajana. (siirryt toiseen palveluun)Janne Sundqvist, (siirryt toiseen palveluun)YLE Uutiset