Vanja-eno oppii uusia temppuja

Kom-teatteri jatkaa uuden linjan etsimistä viime viikolla ensi-iltaan tulleessa Vanja-enossa. Esitys alkaa hatarasti, mutta kasvaa vaivihkaa vanhenemisen piirteitä pohtivaksi tutkielmaksi, luonnonsuojelun puolesta pidetyksi matalaotsaiseksi saarnaksi ja ennen muuta teatterillisen tyylittelyn karnevaaliksi.

viihde

Anton Tshehovin rakastettu näytelmä Vanja-eno siirtyy Kom-teatterissa 2000-luvulle monessakin mielessä. Ohi vilisevien elämän mahdollisuuksien lamaannuttamia ihmisiä kuvaava klassikko taipuu Pekka Milonoffin ohjauksessa moneen suuntaan.

Vanja-enossa vanha professori (Marja Packalén) saapuu edesmenneen miehensä maatilalle mukanaan nuori rakastajattarensa Jelena (Eeva Soivio). Nuori kaunotar herättää kaksi elämänsä kulkuun lopen pettynyttä miestä, tohtori Astrovin (Pekka Valkeejärvi) ja Vanjan (Hannu-Pekka Björkman), haikailemaan uutta alkua.

Packalénin ja Soivion esittämä rakkaussuhde ja siihen sisältyvä valtapeli pelkistyisi helposti vitsiksi - etenkin kun vanha nainen pukeutuu mustaan ja nuori valkoiseen. Komissa roolien sukupuolten sekoittaminen on kuitenkin otettu vakavissaan. Lopputuloksena on alkuperäistä tekstiä uskottavampi 2000-lukulainen melodraama.

Musta ja valkoinen puku ovat vain yksi esimerkki siitä, miten uudenaikainen näyttämökieli on Komissa rakennettu. Esityksen lavastus on otettu käyttöön viimeistä puunrunkoa myöten. Kaikkea mitä voidaan käyttää myös käytetään.

Omenoilla on keskeinen merkitys esityksessä kannalta. Ne toimivat kommunikaation välikappaleina ja muistuttavat lisäksi sen ympäristöteemasta. Koko esityksen tavoin omenoiden käyttö symboleina osuu välillä asioiden ytimeen.

Koska monenlaisia symboleja on esityksessä valtava määrä, löytyy joukosta myös mätiä omenoita. Vanja-enosta löytyy kuitenkin paljon hyviä oivalluksia, kuten taiteltavien heijastavien peltilevyjen käyttö milloin kauniina lattiana, milloin maailman hulluutta kuvastavana kannettavana peilisalina. Tässä mielessä Milonoff noudattaa Tshehovin kuulua ohjetta siitä, että jos takan reunustalla on kivääri niin sitä tulee käyttää viimeistään viimeisessä kohtauksessa. Hän vain laajentaa ohjeen koskemaan myös näyttelijöiden voimavarojen hyödyntämistä. Tyylittelyn äärimmäinen laita

Kapteeninkadulla on viime vuosina kokeiltu vaihtelevalla menestyksellä aiempaa tyylittelevämpiä näyttämöilmaisun muotoja. Vanja-enon ennakkoesityksessä äärimmilleen viety tyylittely herätti hyvin ristiriitaisia tunteita yleisön joukossa, eikä esitys varmasti löydä vastakaikua kaikkien vanhan linjan Komin ystävien joukosta. Työryhmän kunniaksi on sanottava, että lavalla ei säästellä voimia. Esitys ravistelee veteraaninäyttelijöitä niin kovasti, että viimeistään nyt heidän rooleihinsa 1990-luvulla iskostuneet piirteet karisevat harteilta. Lavastuksen luovassa kaaoksessa poukkoilevat tyyppihahmot ovat valloittaneet koko näyttämötilan energiallaan. Vanja-enossa jokaisella hahmolla on oma elekielensä. Tyylittely kiteytyy hyvässä ja pahassa Hannu-Pekka Björkmanin esittämässä Vanjassa, joka tuo mieleen Shakespearen näytelmien narrit. Viimeisen päälle elehtivä Vanja jopa askeltaa lavalla puheensa rytmin mukaan. Harmittavankin pellemäiseksi pelkistyvässä hahmossa on hyviäkin puolia. Vanja pakottaa Björkmanin antamaan näyttämöllä kaikkensa. Taitava näyttelijä pelkistyy koulutetuksi teatterikoiraksi, joka tarvittaessa konttaa näyttämöllä tuhatta ja sataa saadakseen yleisön ymmärtämään kuinka lopussa Vanja tosiasiassa onkaan. Lähes paatoksellisen suureellinen näytteleminen leikkii sillä rajalla, jonka yli kulkiessaan esitys muuttuisi tylsäksi pelleilyksi. Riittävän usein esitys kuitenkin pysyy rajan oikealla puolella. Varsinkin Vanja-enon alkupuolella näyttelijät pelkistyvät kuitenkin monesti vain tepsutteleviksi, piruetteja tekeviksi ja klovnimaisesti elehtiviksi koneiksi. Komin Vanja tarjoaa vaihtoehtoja

Ihmisen tuhoava suhde luontoon on yksi Komin Vanja-enon uusista pääteemoista. Metsiä rakastavan tohtori Astrovin roolia luonnonsuojelun pioneerina on painotettu ottamalla esitykseen mukaan osia Tshehovin uran alkupään näytelmästä Metsähiisi, jonka perusteella kirjailija kirjoitti myöhemmin Vanja-enonsa. Varsinkin Astrovin pidemmät monologit ympäristön tuhoamisesta vaikuttavat pysähtyneisyydessään ja paatoksessaan enemmän saarnalta ja valistukselta kuin teatterilta. Poikkeuksen tähän tekee kohtaus, jossa Astrov näyttää Jelenalle taideteoksiaan ja puhuu vaikuttavasti lohduttomista tulevaisuudennäkymistä. Astrov kasvaakin esityksen loppua kohden yhdeksi Komin uusiksi rakennetun Vanja-enon päähenkilöistä. Toinen merkittävällä tavalla kasvava rooli on Sari Mällisen esittämä Sonja, joka esityksen alussa vaikuttaa jäävän auttamattomasti pelkäksi stereotypiaksi erilaisesta, vähän tyhmästä tytöstä. Björkmanin Vanja jää narrin rooliin, mutta esityksen estetiikan kannalta hänellä on hyvin merkittävä rooli. Metsähiiden osien lainaaminen tuo Komin Vanja-enoon myös miellyttävän uusiksi syntyneen jännitteen. Vanhempi näytelmä loppui murhaan, kun taas Vanja-enon tragikoominen loppu on jäänyt historiaan merkkinä Tshehovin tahallisesta harha-ammuskelusta. Komin tulkinnalla on vapaus käyttää kumpaa tahansa vaihtoehtoa, ja tällä tavalla myös sanoa jotain teatterin roolista nykypäivän ilmiöiden kuvaajana. (siirryt toiseen palveluun)Janne Sundqvist, (siirryt toiseen palveluun)YLE Uutiset