Tuntematon sotilas pakottaa katsojan tutustumaan itseensä

Kansallisteatterin uusi Tuntematon sotilas on herättänyt tunteita, jollaisia ei suomalaisen teatteritaiteen parissa ole koettu pariin vuosikymmeneen. Ohjaaja Kristian Smedsin näkemys kansallisesta klassikosta ei herjaa eikä rienaa, mutta se haastaa katsojansa ajattelemaan itse sitä, mikä suomalaisuudessa ja itsenäisyydessä on vielä 2000-luvulla tärkeätä tai pyhää. YLE Uutisten toimittaja Janne Sundqvist kommentoi esitystä ja sen synnyttämää keskustelua.

kulttuuri

Yhtenä suomalaisen romaanitaiteen kulmakivistä pidetty Tuntematon sotilas on ollut keskellä monta kiivasta kulttuurista keskustelua aina teoksen ensikritiikeistä asti. Kansallisteatterissa keskiviikkona ensi-iltansa saanut Kristian Smedsin vapaamuotoinen ohjaus ei tee poikkeusta sääntöön. Uusi Tuntematon on muutamassa päivässä saanut osakseen ehkä enemmän huomiota kuin vuoden muut teatteriesitykset yhteensä. Se on nostanut varpailleen niin skandaalinnälkäiset iltapäivälehdet kuin sille rajusti aplodeeranneen kulttuuriväenkin. Skandaali oli ennalta melko selvä asia niille, jotka tuntevat Smedsin aikaisemman tuotannon ja hänen teatteri-ilmaisunsa perusteet. Turboahdetut tunteet, liioittelu ja huonon huumorin rajamailla leikittely hämmentävät helposti perinteisempään teatteriin tottuneita. Kristian Smedsin teatteri ei kuitenkaan ole mikään vitsi. Sukupolvensa kiitetyin suomalaisohjaaja luo esityksissään teatterista paikan, jossa tullaan asioiden äärelle. Myös hänen kurkistuksensa Tuntemattomaan haastaa ajattelemaan asioita, joista harvoin puhutaan. Teatterin ammattilaiset ovatkin kuvanneet Kristian Smedsin teoksia prismoiksi, jotka tarjoavat jokaiselle jotakin. Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta puolestaan on jo pitkään pidetty koko kansaa kuvastavana peilinä. Mitä tapahtuu, kun tuo peili rikotaan? Kansanjuhlasta tappion tajuamiseen

Smedsin teoksissa teatterista tehdään paikka, jossa kokoonnutaan asioiden äärelle. Tuntemattomassa sotilaassa yleisön eteen tuodaan kuvia sodan ja markkinatalouden yksilölle asettamista jättimäisistä tavoitteista, simputuksesta ja kiusaamisesta sekä ennen kaikkea siitä, mitä suomalaisuus merkitsee 2000-luvulla. Teatterina Tuntematon sotilas on vertaansa vailla. Suuren näyttämön tilaa ei liene koskaan käytetty yhtä täysvaltaisesti. Näyttämöllä ja katsomossa tapahtuva näytteleminen, videokuvan esimerkillinen käyttäminen ja lavaelementtien siirtely on hiottu saumattomalla koreografialla, mikä on kolmen ja puolen tunnin esityksessä jo itsessään hämmästyttävä saavutus. Myös näyttelijät osoittavat uskonsa esitykseen antamalla lavalla kaikkensa ja eturivin katsojat saavatkin varautua siihen, että lavalla lentävät vesi, hiki, savu ja sahanpurut ulottuvat aina heidän syliinsä asti. Kaikki esityksessä on smedsmäiseen tapaan liioiteltu äärimmilleen. Esimerkiksi alikersantti Lahtisen kohtaamasta liian suuresta kannosta kasvaa jättimäinen puu, johon on kiivettävä koska niin käsketään. Kyseessä ei taaskaan ole vitsi, vaan kuva sotilaalle ja kansalaiselle asetetuista ylivoimaisista tavoitteista. Jo ennestään lehtien palstoilla olleet pesukoneiden symboloimat venäläiset sotilaat ovat puolestaan esityksen ymmärrettävämmästä päästä. Peltisten koneiden hektinen hakkaaminen useammalla lekalla on efekti, joka kuvaa uskottavasti sodan infernaalista meteliä ja sotilaan hikistä työtä. Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen näytös huipentuu Marskin syntymäpäiviin ja kansankuvauksen perinteisiin kuuluvaan suomalaiseen ryyppäämiseen. Lavalla tapahtuva riehuminen ja villitseminen kasvoi jo ennakkonäytöksessä sellaisiin mittasuhteisiin, että sen lopussa yleisö räjähti valtaviin aplodeihin. Varsinainen krapula oli luvassa seuraavassa näytöksessä. Paluu nykyaikaan

Jo Tuntemattoman sotilaan toisen näytöksen alku tuo mieleen sodan varjopuolen. Lempeästi palaviin juhlakakun kynttilöihin luovat ristiriitaa raa'at kuvat sodan todellisuudesta. Oman näkökulmansa tuo Minttu Mustakallion odottavan äidin vatsa, joka muistuttaa, että nyt ollaan tekemisissä nyky-Suomen syntytarinan kanssa. Romaanin juonen ohella myös esityksen lavastus ja ohjaukselliset ratkaisut etenevät hitaasti kohti 2000-luvun Suomea ja alati pienenevää maailmaa. Lahtisen kiivetessä ylös kantoa heijastetaan näyttämön taka-alalle televisiosta tuttua kuvaa nykyajan aseteknologian ihmeitä esittelevästä videosta, jossa lämpökamera on tallettanut Yhdysvaltain armeijan suorittaman kohteen tuhoamisen. Mielenkiintoista on, että vasta teatterissa istuessa noiden tähtäimen tähystämien pienten valkeiden kohteiden ymmärtää todella olleen kerran eläviä ihmisiä. Myös nykyajan kuvaamiseen on sälytetty mukaan huumoria. Nuoren ja innokkaan sotamies Hauhian suora lähetys rintamalta tekee pilkkaa tosi-tv:n, tv-chattien ja ruutukasvojen kustannuksella. Samalla se tuo pienen levähdystauon rankkojen aiheiden keskelle. Onko Suomi kuollut?

Yleisön sietokyky on noussut niistä ajoista, kun Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaan. Tuolloin jopa kirjailijan realistista romaania karsittiin sopimaan paremmin sotaa koskevan virallisen historian yhteyteen. Edvin Laineen ainoaksi oikeaksi tulkinnaksikin tituleeratussa elokuvassa jyrkästi sodanvastaisen romaanin piirteitä karsittiin vielä entisestään. Kansallisteatterin esitys on omalla tavallaan uskollinen Linnan teoksen pohjavireelle. Näyttämöllä edetään voitokkaan sodankäynnin pelonsekaisista mutta kansanjuhlaan verrattavista tunnelmista tappion tajuamisen katkeruuteen. Tultaessa 2000-luvulle ovat panokset kasvaneet niin talouden kuin sodankäynninkin maailmassa. Maailma on kovempi paikka nyt, ja niin ovat käytössä olevat aseetkin. Tämä kehitys koskee myös kulttuuria. Suurin osa Kansallisteatterin Tuntemattoman Sotilaan saamasta kielteisestä huomiosta onkin perustunut vain esityksen viimeisiin kymmeneen minuuttiin. Esityksen lopussa suomalaisten sotilaiden bändi soittaa kappaleen Suomi on kuollut, jonka tahdissa ammutaan suomalaisuutta edustavia ikoneja ja heitetään loput tunkiolle. Ärsyyntyminen on ymmärrettävää ja osin jopa esityksen tekijöiden toivomaa. Kyse ei kuitenkaan ole hetken mielijohteessa keksitystä anarkiaa palvovasta manifestista - se ei olisi edes mahdollista ottaen huomioon kuinka pitkään ja hartaasti Tuntematonta sotilasta on Kansallisteatterissa rakennettu. Sen sijaan, etenkin esityksen loppuminuuteilla, uusi tulkintahaastaa katsojan ajattelemaan itsenäisesti. "Suomi on kuollut" -huudot ovat enemmän kysymys kuin esitetty fakta. Ne pakottavat katsojansa ottamaan kantaa ja vetämään oman rajansa sille, mitä hän hyväksyy ja mitä ei. Samalla katsoja joutuu tekemään itselleen selvää siitä, mitä suomalaisuus ja itsenäisyys hänelle merkitsevät. (siirryt toiseen palveluun)Janne Sundqvist, (siirryt toiseen palveluun)YLE Uutiset