1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. kulttuuri

Arvio: Q-teatterin Peltirumpu paukkuu tajuntaan

Helsingissä viime viikolla Suomen kantaesityksensä saanut Peltirumpu kääntää Günter Grassin romaanin huolellisesti Q-teatterin näyttämölle ja vinkkaa silmää myös teoksen palkitulle elokuvaversiolle. Fiikka Forsman, Outi Kavén ja kumppanit ovat pusertaneet 500-sivuisen tiiliskiven esimerkilliseksi teatteriksi, joka ontuu vain harvoin, pitää pitkään mukanaan ja jättää suuren tarinan tunnun.

kulttuuri

Q-teatterin Peltirumpu pyrkii kuvaamaan näyttämöllä kaiken olennaisen Günter Grassin esikoisromaanista. Sodanjälkeisen Euroopan maailmantuska, silmä kovana tehdyt yhteiskunnalliset havainnot ja voimakkaan henkilökohtainen maaginen realismi pitävät huolen siitä, että nähtävää ja kuultavaa riittää.

Esitys on mielenkiintoinen jo siksi, että 1900-luvun klassikkoteos on niin täynnä tulkittavaa. Lähes tyhjä näyttämö palvelee alustana, jolle ohjaaja Fiikka Forsman ja teoksen draamaksi sovittanut Sepppo Parkkinen onnistuvat marssittamaan alkuperäisteosta kunnioittavan mallikkaan eepoksen.

Tarinan kertoja on toisen maailmansodan yli elävä antisankari Oskar Mazerath, joka on yksi maailmankirjallisuuden kiinnostavimpia romaanihenkilöitä. Peltirumpuaan armottomasti paukuttava kolmevuotias poika päättää lopettaa kasvamisen vastalauseena aikuisten maailmalle, ja kasvu loppuu.

Lapsen mitoissa pysyvä Oskar vetää yleisön mukaan tarinaan antaumuksella. Viattomaan ulkokuoreen alkaa kuitenkin hiljalleen tulla säröjä, kun katsoja tajuaa, kuinka esityksen aikana aikuistunut päähenkilö tosiasiassa vedättää yleisöä ja käyttää jokaista tuntemaansa ihmistä jollain tavalla hyväkseen.

Outi Kavén loistaa räväkkänä Oskarina

Outi Kavén tulkitsee moniulotteisen Oskarin roolin loistavasti. Hänen esiintymisensä on täynnä vauhtia, energiaa ja eri suuntiin sinkoilevia virikkeitä yleisölle. Kavénin roolityö on ällistyttävää seurattavaa - hän on lavalla, yleisön seassa ja esityksen keskipisteessä kaikkiaan yli kolme tuntia.

Muut näyttelijät pysyvät esityksessä enemmän taustalla. He vyöryttävät romaanin mielikuvituksellisia henkilöhahmoja näyttämölle karnevaalikulkueena yksi toisensa jälkeen onnistuen välillä hyvin, mutta useammin erinomaisesti.

Mieleen jäävät parhaiten Sanna-Kaisa Palon esittämä Oskarin kovaksi kasvanut poika Kurt sekä Annaleena Sipilän tulkitsema arka rouva Lina Gredd, jonka mies on paljon kiinnostuneempi nuorista natsipojista kuin vasta vihkimästään vaimosta.

Koko taiteellinen toteutus tukee Peltirummun tarinan etenemistä. Harva lavastus toimii mainiosti ja siihen on shakespearelaisen kertomusteatterin hengessä lisätty milloin mitäkin tarpeellista hakaristilipuista ja mielisairaalasängystä aina suureen keltaiseen ilmapalloon ja pullapoika-Jeesukseen.

Eri toten mieleen syöpyvät vaikuttavasti toteutettu unissakävelijä Roswithan traaginen kohtalo, mielenkiintoiset Jeesus- ja Jumala-kuvat sekä kohtausten rytmitys, joka ei kompuroi ainuttakaan kertaa.

Myös Peltirummun palkitulle elokuvaversiolle isketään silmää pari kertaa - muistettavammin kohtauksessa, jossa kerrataan slapstick-komedian tyyliin Oskarin isoisän pakomatkaa Kasubian pellolla. Kaikki Oskarista Töölön Q-teatterissa on viime vuosina nähty useita hyvin kerrottuja tarinoita, kuten muun muassa Kauko Röyhkän romaaniin perustunut Kaksi aurinkoa, viime vuonna nähty Paha tahto ja hyvin uskollinen versio Fjodor Dostojevskin romaanista Riivaajat. Myös Peltirummussa on painotettu tarinaa, joka pyritään kertomaan kokonaan kolmessa tunnissa. Haaste on suuri, sillä rummun paukkeessa käsitellään muun muassa Jumalan olemassaoloa, natsipuolueen valtaannousua sekä seksiä ja moraalia. Tavallaan on arvokasta, että teosta ei ole ajan teatterivirtausten viemänä lähdetty pilkkomaan osiin eikä esitystä ole yritetty kietoa jonkin yksittäisen teeman ympärille. Painotuksia jää kuitenkin kaipaamaan, sillä nyt romaanin juoni ikään kuin luetaan läpi teatterillisten kikkojen säestämänä. Esitys jaksaa kantaa ottamansa haasteen pitkälle. Se ontuu vasta aivan loppupuolella, kun aina uusi vaihe Oskarin elämässä tuodaan henkilöineen ja käänteineen katsojan eteen. Kun esitystä vain kestää, alkaa väkisin kaivata vähintään perustelua sille, miksi moniaalle venyvän romaanin tarina on haluttu kertoa kokonaisuudessaan. Esimerkiksi Oskarin seksiseikkailut käydään läpi yksittäisinä kohtauksina ilman sen kummempaa pohdiskelua. Outi Kávenin sukupuoli tuo kyllä lukuisiin ja rankkoihinkin seksikohtauksiin riittävän etäisyyden, jonka päästä tapahtumat eivät tunnu liian vakavilta. Pohdinnan puute kuitenkin häiritsee, kun edes raiskaus ei pysty hiljentämään yleisön naurua. Aivan esityksen lopussa sen taso nousee kuitenkin taas huikeasti Oskarin monologin myötä. Yksinäisyyttä syleilevä puhe herättää enemmän kysymyksiä kuin moni muu esityksen kohta yhdessä. Kaiken kaikkiaan Q-teatterin esitys on kuitenkin mallikelpoinen näyte teatterin ilmaisuvoimasta. Todella hienoa on myös se, että teos ei millään tavoin halveksi katsojaa. Kaikki sen rikkaasta symboliikasta ei varmasti tartu, mutta toisaalta siinä on niin paljon otettavaa, että jokaiselle löytyy varmasti jotakin. Kokonaisuutena Peltirumpu on taidokas, huolellinen ja esimerkillinen näyttämötulkinta, joka pitää pitkään mukanaan, jättää monia yksittäisiä muistijälkiä sekä suuren tarinan tunnun. (siirryt toiseen palveluun)Janne Sundqvist, (siirryt toiseen palveluun)YLE Uutiset

Lue seuraavaksi