Arvio: Sweeney Todd tappaa, laulaa ja hämmentää

Tim Burton ja Johnny Depp ovat palanneet parturin penkkiin elokuvalla Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi. Broadwayn verisen mutta hersyvän musikaalin elokuvaversiossa tunnelma vaihtelee vaivaannuttavasti kevyen ja raskaan välillä.

kulttuuri

Makaaberin kuningas Tim Burton on palannut tuttujen näyttelijöiden kera tutun aiheen pariin. Lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Johnny Depp on jälleen vitivalkoiseksi maskeerattuna parturinhommissa. Herkän ja väärinymmärretyn Saksikäsi-Edwardin tilalla on nyt maailman murtama ja nimensä veroinen paholaisparturi Sweeney Todd. Ne, jotka odottavat Burtonin uutuuselokuvalta Kansallisoopperassa vuonna 1997 nähdyn Sweeneyn kaltaista hersyvää mustaa huumoria, tulevat pettymään. Stephen Sondheimin musikaaliin perustuva elokuva on enemmän sukua B-luokan sarjamurhaelokuville. Äärisynkeitä sutkauksiakin löytyy, mutta sitä enemmän hyvin melankolista melodraamaa ja realistista väkivaltaa.

Aina roolinsa hienosti hoitava Depp on vakuuttava vakavana Toddina, joka vuosien takaa palaa partaveitsineen kostamaan kokemansa vääryydet. Myös Burtonin elokuvissa usein esiintyvä avovaimo Helena Bonham Carter on mainio Toddin rappioromanttisena naisystävänä, joka saa leipomobisneksensä kukoistamaan parturin tarjotessa raaka-aineet uusiin herkullisiin lihapiirakoihin.

Ennakkoon elokuvan pelättiin olevan karmiva ei niinkään sen aiheen takia, vaan siksi, että kaikki näyttelijät laulavat itse roolinsa. Depp ja Carter eivät ehkä kuulosta klassisen koulutuksen saaneilta laulajilta, mutta molemmat hoitavat osuutensa varsin hienosti. Alun pienen tökkimisen jälkeen jopa Deppin toisinaan enemmän puhetta muistuttava laulutapa muuttuu osaksi hänen roolihenkilöään.

Sivuosassa elokuvassa nähdään pari tuttua näyttelijää, mutta myös ammattilaulajat Laura Michelle Kelly ja Jayne Wisener. Heidän kohdallaan tilanne on pääroolituksiin nähden käänteinen - näyttelijän lahjojen uupuminen hiukan häiritsee, mutta ääni on hienosti kohdallaan.

Murhaajan motiivit hakusessa Sweeney Toddin tarina tarjoaa antoisan alustan elokuvissa suosituille psykologisille kuvauksille rikollisen mielestä ja murhaajan veritöiden taustalla piilevistä syistä. Burton ei kuitenkaan tartu selityksiin. Hän esittää musikaalin itse luomissaan kulisseissa, kuvittaen Toddin sisäistä kamppailua melko pinnallisesti taustalla olevilla rikkonaisilla peileillä, ahdistavan rapautuneilla huoneilla ja Lontoon köyhälistökorttelin synkän syntisellä tunnelmalla.

Sen lisäksi, että Deppin hahmo jää paikoin etäiseksi, vähentää elokuvan tragiikkaa myös se seikka, että Deppin esittämällä Toddilla ei alusta alkaenkaan tunnu olevan mitään vaihtoehtoa melko mekaanisille murhilleen.

Burtonin ohjaus seuraa ehkä liiankin suoraan musikaalin etenemistä. Jopa näyttelijät tuntuvat paikoin jämähtävän näyttämömäisiin asetelmiin vaikka valkokankaalla olisi tilaa vaikka minkälaisille koreografioille. Monista muista elokuvamusikaaleista tuttua taitavaa leikkaustyötä vilautetaan vain parissa kohtauksessa, jotka kuuluvatkin elokuvan ehkä nautittavampaan puoleen.

Lohdutukseksi voi kuitenkin sanoa, että mukana on Burtonin uran hienoimpia yksittäisiä kuvia ja asetelmia, jotka tekevät elokuvasta näkemisen arvoisen kaikille hänen aiempien teostensa ystäville. Erityisesti elokuvan loppukuva on todella vangitseva.

Yksi onnistuneimmista asioista on parturin ja hänen vuokraemäntänsä lihapiirakkabisnes, joka on kaikessa raadollisuudessaan yhtä herkullinen niin valkokankaalla kuin näyttämölläkin. Ihmissyönnillä ei mässäillä, vaan koko touhusta tulee kommentti kannattavan liiketoiminnan moraaliin ja yhteiskuntaluokkien väliseen kuiluun. Laulu, jossa herrat saavat vihdoin palvella köyhiä, tuo mieleen toisen klassikkomusikaalin Kolmen pennin oopperan. Veri ei leiki valkokankaalla Vuonna 1979 valmistunut Sweeney Todd -musikaali on alun perin musta komedia. Ylenpalttinen tekoverellä läträäminen on naurattanut niin Broadwaylla kuin yksitoista vuotta sitten Suomen Kansallisoopperassakin. Elokuvassa musikaalin huumori ei enää pure samalla tavalla, sillä parturituolin teurastukset on kuvattu niin läheltä, että nauru takertuu kurkkuun.

Tällä kertaa elokuvalle asetetusta tiukasta ikärajasta ei jää sanomisen varaa, sillä murhakohtaukset tekevät Sweeney Toddista eittämättä Burtonin tähänastisista elokuvista raaimman. Kamera seuraa parranajoa niin läheltä ja hievahtamatta, että murhaajan pitelemän veitsen terän tuntee ihollaan.

Raakuudet tekevätkin elokuvalle omituisen tempun, jota musikaalin perusteella ei olisi heti osannut odottaa. Kun niiden vastapainona on musikaaleille tyypillinen heppoinen juoni ja Burtonin synkkiä kiiltokuvia muistuttava viktoriaaninen Englanti, tulee koko elokuvan katsomisesta hankalaa tasapainottelua suhteellisen sileän kuvauksen ja todella rosoisen aiheen välillä.

Ehkä parhaiten elokuvan tunnelmallista ristiriitaa kuvaa Sweeney Toddin mustiin hiuksiin tehty fantasiakirjoistakin tuttu valkoinen raita, jolle ei tunnu löytyvän mitään selitystä koko elokuvasta.

Sweeney Todd ei ole tunnelmaltaan kovin vahva elokuva. Se on kyllä kiinnostava, äärimmäisen rankka ja tarjoaa varmasti hienoja hetkiä niille, jotka pitävät musikaaleista eivätkä hätkähdä rankkuuksia. Elokuvana se jää kuitenkin haparoimaan jonnekin Bad Tasten, Dancer in the Darkin ja brittiläisen pukudraaman välille. (siirryt toiseen palveluun)Janne Sundqvist, (siirryt toiseen palveluun)YLE Uutiset