Etelä-Ossetian ruutitynnyri räjähti viimein

Perjantaina 8. elokuuta 2008 pitkään jännittynyt tilanne Georgian kapinallistasavallassa Etelä-Ossetiassa purkautui avoimeksi sodaksi, joka veti mukaansa Georgian ja Etelä-Ossetian lisäksi kapinallistasavaltoja tukevan Venäjän sekä toisen Georgian kapinallistasavalloista, Abhasian.

Ulkomaat

Epämääräisten tulitaisteluiden jälkeen Georgian joukot aloittivat laajamittaisen hyökkäyksen Etelä-Ossetian kapinallisalueelle, ja Venäjä reagoi lähettämällä omat joukkonsa suojelemaan kapinallisaluetta. Georgian presidentin Mihail Saakashvilin uhkapeli näyttää epäonnistuneen, sillä Georgia joutui nopeasti taipumaan Venäjän sotilaallisen ylivoiman edessä.

Sota ei tullut suurena yllätyksenä, sillä alueella oli ollut pitkin kesää lukuisia laukaustenvaihtoja, joista osapuolet syyttivät toisiaan. Toukokuussa Venäjän sotilaslentokone ampui alas georgialaisen tiedustelulennokin ja Venäjän hävittäjät tekivät lentoja Georgian alueella. Tilannetta on kiristänyt se, että Venäjä tiivisti alkuvuonna suhteitaan kapinallistasavaltoihin.

Osapuolten kiivaan propagandan läpi on vaikea arvioida, kuka loppujen lopuksi sytytti sen tulitikun, joka räjäytti Etelä-Ossetian ruutitynnyrin. Joka tapauksessa paineet niin sanotun jäätyneen konfliktin ratkaisemiseksi olivat pitkin kesää jyrkästi kasvaneet, ja kaikkien osapuolten retoriikka oli muodostunut erittäin sotaiseksi.

Jäätyneet konfliktit

Kaukasialaisen Georgian ja sen kahden kapinallisalueen Etelä-Ossetian ja Abhasian suhteita on tavattu nimittää niin sanotuiksi jäätyneiksi konflikteiksi. Jäätyneillä konflikteilla on tarkoitettu entisen Neuvostoliiton alueen ratkaisemattomia aluekiistoja, joissa laajamittaiset, avoimet sotatoimet ovat loppuneet mutta osapuolten välistä jännitystilaa ei ole onnistuttu ratkaisemaan.

Muita tällaisia jäätyneitä konflikteja ovat esimerkiksi Armenian ja Azerbaidzhanin kiista Vuoristo-Karabahin alueesta ja Moldovasta eroon pyrkivän Transdnestrian tilanne.

Abhasia ja Etelä-Ossetia irrottautuivat Georgian keskusvallan alaisuudesta verisissä sisällissodissa 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Alueiden itsenäisyyttä ei ole tunnustanut mikään valtio, ei edes kapinallisalueita tukeva Venäjä.

Konfliktien pitkä historia Kaukasialainen Georgia on etnisesti kirjava maa, ja siellä olisi saattanut Neuvostoliiton hajotessa syttyä lukuisia eri konflikteja. Käytännössä itsenäisyyttä alkoi tavoitella vain kolme eri aluetta, Adzharia, Etelä-Ossetia ja Abhasia. Nämä olivat rajamaakuntia, joilla oli jo ennestään autonominen asema ja ne saivat pyrkimyksissään tukea Venäjältä. Adzharia on pääosin säästynyt etnisiltä väkivaltaisuuksilta. Aluetta johti itsevaltaisella tyylillä vuodesta 1991 vuoteen 2004 Aslan Abashidze, jolla oli läheiset suhteet Venäjään. Vuonna 2004 juuri valtaan noussut presidentti Mihail Saakashvili onnistui painostamaan Abashidzen eroamaan ja palauttamaan alueen keskusvallan alaisuuteen. Etelä-Ossetian väestömäärä oli ennen tämänkesäisen sodan alkua noin 70 000. Etelä-Ossetialla on läheiset suhteet Venäjän puolella sijaitsevaan Pohjois-Ossetian tasavaltaan. Osseetit ovat historian saatossa olleet Kaukasian kansoista lojaaleimpia siirtomaaisäntä Venäjälle. Eteläossetialaiset katsovat joutuneensa Neuvostoliitossa vastoin tahtoaan osaksi Georgiaa. Samaa mieltä ovat toisen kapinallistasavallan Abhasian asukkaat. Stalin syntyi Georgiassa Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin ja hänen läheinen avustajansa turvallisuuspalvelun päällikkö Lavrenti Berija olivat syntyjään georgialaisia, joten he ovat ehkä olleet taipuvaisia suosimaan maanmiehiään asetellessaan neuvostotasavaltojen rajoja. Syntyperää enemmän Neuvostoliiton sisäisessä rajanvedossa lienee kuitenkin vaikuttanut neuvostojohtajien halu pitää alueellaan asuvat kansallisuudet kurissa. Etelä-Ossetian vuosien 1991-92 sodan jälkeen sovittua aselepoa valvomaan määrättiin rauhanturvajoukot, jotka koostuivat Venäjän, Georgian ja Pohjois-Ossetian sotilaista. Georgia syytti Venäjän rauhanturvaajien asettuneen eteläossetialaisten separatistien puolelle, minkä Venäjä on kiistänyt. Jännitteitä Abhasian kanssa Mustanmeren rannalla sijaitseva Abhasia oli ennen Neuvostoliiton hajoamista suosittu lomakohde ja lisäksi alue sai tuloja laajamittaisesta harmaasta taloudesta. Näistä tulonlähteistä kilpailivat keskenään georgialaiset ja abhasialaiset paikallisviranomaiset, gangsterit ja viljelijät. Abhaasien ja georgialaisten jännitteet nousivat pintaan Venäjän ja Neuvostoliiton siirtymäkausina, kuten sisällissodan aikana 1918-21, kollektivisoinnin ja Stalinin vainojen aikana 1936-37 ja perestroikan aikana 1989. Abhasiassa asui ennen sotaa enemmän etnisiä georgialaisia kuin abhaaseja. Abhaaseja oli vajaat satatuhatta, kun taas georgialaisia alueella asui neljännesmiljoona. Abhaasit muistelivat katkerasti, kuinka georgialaisten joukkoasuttaminen Abhasiaan alkoi vuonna 1936 sen jälkeen, kun heidän arvostettu johtajansa Nestor Lakoba oli kuollut salaperäisesti syötyään lounasta Georgian silloisen johtajan Lavrenti Berijan luona. Berijasta tuli myöhemmin Neuvostoliiton salaisen poliisin johtaja. Kun Neuvostoliitto hajosi, abhaasit pelkäsivät menettävänsä yksityistämisessä sitrusplantaasinsa ja suosittujen lomakohteiden hallinnan. Jännitteet johtivat sotaan vuosina 1992-93, kun Georgian johto lähetti joukkonsa taltuttamaan alueen itsenäisyyspyrkimyksiä. Ulkomaisten vapaaehtoisten avulla abhaasijoukot onnistuivat kukistamaan määrällisesti vahvemmat georgialaisjoukot. Sodasta muodostui verinen ja armoton, ja abhaasijoukot ajoivat Abhasian alueelta käytännössä lähes kaikki etniset georgialaiset. Abhasian vuosien 1991-92 sotaan liittyy myös historian ironiaa. Venäjän tukemassa Abhasiassa vapaaehtoisina taistelivat monet myöhemmin Venäjää vastaan taistelleet tshetsheenit. Muun muassa sittemmin pahamaineiseksi tshetsheenisotapäälliköksi noussut Shamil Basajev kunnostautui Abhasian puolella.

Abhasian epävakaata rauhaa ovat valvoneet YK:n aseettomat sotilastarkkailijat ja IVY-maiden, käytännössä Venäjän, rauhanturvaajat. Georgia on syyttänyt venäläisiä rauhanturvaajia puolueellisiksi. Strategisesti merkittävä Kodorin sola on ollut pitkään ainoa Abhasian alue, jossa Georgian keskusvallalla on ollut joukkoja. Georgia nimittäin lähetti Kodorin solan yläosaan joukkoja kesällä 2006, mikä ei ollut omiaan vähentämään jännitystä kapinallistasavallan ja Georgian välillä.

Venäjä on myöntänyt kansalaisuutensa suurelle enemmistölle eteläossetialaisista samoin kuin toisenkin Georgian kapinallisalueen Abhasian kansalaisille. Kun konflikti sitten puhkesi, Venäjällä tästäkään syystä oikeastaan ollut mahdollisuutta seurata tapahtumia sivusta.

Kaikki kärjistivät Jo vuodesta 2006 alkaen tilanne Georgian kapinallisalueilla on joka kesä kärjistynyt. Jännittyneisyys nimenomaan kesällä johtuu siitä, että talvisin lumi tukkii vuoriston reitit ja tekee sotatoimista ylitsepääsemättömän vaikeita. Jo lokakuussa sotatoimet käyvät liki mahdottomiksi. Riippumaton sotilasalan analyytikko Pavel Felgenhauer kertoi ennen sodan puhkeamista YLE Uutisille, että kaikki osapuolet ovat osaltaan kärjistäneet tilannetta. Etelä-Ossetian ja Abhasian johdossa uskottiin, että Venäjän tuella Georgia olisi helposti voitettavissa ja samalla Venäjä joutuisi myös tunnustamaan kapinallisalueiden itsenäisyyden. Georgiassa puolestaan oli henkilöitä, jotka uskoivat, että Georgia on tarpeeksi vahvistanut sotavoimiaan eikä enää voi sietää nykytilannetta. Venäjän sotavoimissa ja johdossa taas oli henkilöitä, jotka arvioivat, että Georgian tappio sodassa estäisi Georgian länsimielisen johdon Nato-pyrkimykset ja kaataisi presidentti Mihail Saakashvilin hallinnon. Sodan puhjettua Venäjän pääministeri Vladimir Putin sanoikin, että Etelä-Ossetia tuskin enää palaa Georgian osaksi. Se tuntuisi viittaavan siihen, että Venäjä on entistä valmiimpi tunnustamaan kapinallistasavallat. Toisaalta Venäjällä on omat syynsä olla lietsomatta separatismia: Venäjä on käynyt kaksi veristä sotaa Tshetshenian irrottautumispyrkimysten kukistamiseksi. Värivallankumousten ja Naton pelko Venäjän ja Georgian suhteet ovat pitkään olleet jäätävät. Vuoden 2003 niin sanotun ruusunvallankumouksen vauhdittamana valtaan noussut presidentti Mihail Saakashvili on suunnannut Georgian kohti länttä ja haluaisi viedä maansa sotilasliitto Naton jäseneksi. Venäjän johto on suhtautunut erittäin epäluuloisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin, pääosin verettömiin vallanvaihdoksiin, jotka ravisuttivat entisten neuvostotasavaltojen valtatasapainoa. Venäjän poliittinen eliitti tulkitsi Georgian ruusuvallankumouksen, Ukrainan vuoden 2004 oranssin vallankumouksen ja Kirgisian tulppaanivallankumouksen 2005 läntisten tiedustelupalvelujen rahoittamiksi operaatioiksi, joiden tarkoituksena oli irrottaa nämä entiset neuvostotasavallat Venäjän vaikutuspiiristä ja saattaa ne Yhdysvaltain vaikutuspiiriin. Venäjän epäluuloja ei ole ainakaan hälventänyt Georgian presidentin Mihail Saakashvilin ja Ukrainan presidentin Viktor Jushtshenkon innokas pyrkimys viedä maansa sotilaliito Naton jäseniksi. Nato-kysymyksessä Georgian kapinallistasavallat ovat olleet Venäjälle hyödyllinen väline. Vaikka Yhdysvallat on innokkaasti lobannut Georgian saamiseksi Natoon, Naton eurooppalaiset jäsenet eivät ole olleet innokkaita ottamaan Naton jäseneksi maata, jolla on selvittämättömiä ja konfliktiherkkiä aluekiistoja. Sodan puhkeaminen tuskin on hälventänyt Nato-maiden pelkoja. Tosin Naton pääsihteeri Jaap de Hoop Scheffer vakuutti, että Georgialle annettu lupaus Nato-jäsenyydestä joskus tulevaisuudessa pysyy huolimatta Venäjän kanssa käydyistä taisteluista. Kilpailu öljystä ja maakaasusta Georgia on strategisesti merkittävä alue, kun Yhdysvallat ja Venäjä kilpailevat vaikutusvallasta öljy- ja maakaasuvaroiltaan rikkaassa Keski-Aasiassa. Azerbaidzhanista Kaspianmereltä Georgian kautta Turkkiin kulkevat öljy- ja maakaasuputki tarjoaisivat Keski-Aasian maille vaihtoehtoisen reitin kuljettaa öljynsä ja kaasunsa Euroopan markkinoille. Keski-Aasian maiden putket ovat perinteisesti kulkeneet Venäjän kautta. Öljy- ja kaasuputket ovat olleet Yhdysvaltain lempihankkeita, sillä Kaspianmeren öljyvaroista on toivottu öljymarkkinoita tasapainottavaa vaihtoehtoa levottoman Lähi-idän öljyvaroille. Nyt Georgian reitti alkaa siis sekin vaikuttaa epävarmalta. Brittiläis-yhdysvaltalainen energiayhtiö BP sulki Etelä-Ossetiassa puhjenneen konfliktin takia Georgian kautta kulkevat Baku-Supsan öljyputken ja maakaasua kuljettavan Etelä-Kaukasuksen putken. Georgian turvallisuusneuvoston puheenjohtaja Aleksandr Lomaia syytti Venäjää yrityksistä pommittaa öljyputkia, minkä Venäjä kiisti. Jo aiemmin tärkeä Baku-Tbilisi-Ceyhan-öljyputki oli suljettuna Turkissa tapahtuneen räjähdyksen takia. Taustalla myös sisäpolitiikkaa

Kun Georgian presidentti Mihail Saakashvili lopulta teki päätöksen joukkojen lähettämisestä Etelä-Ossetiaan, taustalla saattoivat vaikuttaa sisäpoliittisetkin syyt. Georgian talouskehitys ei ole ollut toivotun positiivista, ja voimakas inflaatio on herättänyt tyytymättömyyttä kansalaisissa.

Viime vuonna Saakashvili joutui ankaraan valtakamppailuun opposition kanssa, minkä presidentti ratkaisi lähettämällä mellakkapoliisit hajottamaan opposition suurmielenosoitukset. Väkivallan käyttö tahrasi Saakashvili demokraattista mainetta lännessä.

Valtaan noustessaan Saakashvili lupasi palauttaa Etelä-Ossetian ja Abhasian takaisin Georgian keskusvallan alaisuuteen.

Erityisesti Abhasian pakolaiset ovat merkittävä tekijä Georgian sisäpolitiikassa. Vuosien 91-92 sisällissodan aikana Abhasian kapinalliset toteuttivat alueella niin sanotun etnisen puhdistuksen Abhasiassa. Abhasiasta luopuminen olisi poliittinen itsemurha, kun Georgiassa on arviolta 200 000 Abhasiasta paennutta georgialaista.

Presidentti Saakashvili keskittikin jo vuonna 2006 Abhasiaan Kodorin solan yläosaan georgialaisjoukkoja, mitä sekä Abhasian kapinallisjohto että Venäjä kiivaasti paheksuivat.

Saakashvilille onnistunut Etelä-Ossetian valloitus olisi ollut merkittävä voitto. Venäjä kuitenkin vastasi sellaisella voimalla, että Georgia joutui nopeasti taipumaan. Nähtäväksi jää, miten sota lopulta vaikuttaa Saakashvilin asemaan. Sodan aikana kansalaiset usein ryhmittäytyvät johtajiensa taakse, mutta sodan tuhojen paljastuessa kansa voi alkaa hylkiä heidät sotaan johtanutta presidenttiä.

Vaikka Saakashvilin hallinto toisaalta kaatuisikin, Georgian johtoon tuskin nousee kovin paljon Venäjälle myönteisempää hahmoa. Myös opposition poliitikot ovat puhuneet Georgian Nato-jäsenyyden puolesta.

Kuka hyötyy Venäjällä? Venäjällä heräävät tietysti spekulaatiot, kuka sodasta hyötyy sisäpoliittisesti. Sotatoimiin turvautuminen saattaa vahvistaa turvallisuuspalvelujen vaikutusvaltaa Venäjällä ja sitä kautta myös turvallisuuspalveluihin nojaavaa poliittista klaania, niin sanottuja silovikkeja, jonka epävirallinen johtohahmo on varapääministeri Igor Setshin. Suhteellisen liberaalin teknokraatin maineessa olevan Dmitri Medvedevin valintaa Vladimir Putinin seuraajaksi pidettiin tappiona silovikeille. Tehokkaasti hoidettu sota ehkä vahvistaisi turvallisuusväkeä suhteessa niin sanottuihin liberaaleihin teknokraatteihin. Pitkään on myös pohdittu, kuka Venäjää oikeastaan johtaa, kun pääministerinä on vahva Putin ja presidenttinä Medvedev, jolla ei ole yhtä laajoja taustavoimia kuin Putinilla. Pääministeri Putin on esiintynyt voimakkaasti julkisuudessa konfliktin aikana. Nimenomaan Putin matkasi sodan puhjettua lähelle konfliktialuetta Vladikavkaziin Pohjois-Ossetiaan. Toisaalta myös Medvedev on päässyt esittämään jyrkkiä lausuntoja ja syyttänyt Georgiaa kansanmurhan yrittämisestä Etelä-Ossetiassa. Asevoimiin turvautuminen ei ainakaan vahvista Medvedevin valtaannousun lännessä herättämiä toiveita aiempaa liberaalimmasta ja länsimyönteisemmästä ulkopolitiikasta. Konflikti viilentää suhteita Venäjään Etelä-Ossetian konflikti tuskin ainakaan parantaa Yhdysvaltain ja Venäjän suhteita. Yhdysvallat on konfliktin aikana tukenut Georgiaa ja arvostellut Venäjää. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert Gates on varoittanut, että Venäjän toimet Georgiaa vastaan voivat haitata Yhdysvaltain ja Venäjän suhteita vuoksiksi eteenpäin. Georgia on Yhdysvaltain liittolainen Kaukasiassa, ja Yhdysvallat on voimakkaasti ajanut Georgian hyväksymistä sotilasliitto Naton jäseneksi. Venäjällä epäillään, että Yhdysvallat näytti Georgialle vihreää valoa hyökätä Etelä-Ossetiaan. Viime kuussa jännitystilan kasvaessa Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Rice vieraili Georgiassa. Venäläisissä tiedotusvälineissä arveltiin tuolloin, että Ricen Tbilisin-vierailun aikana tehdään päätös, hyökkääkö Georgia kapinallistasavaltoihin. Epäluulot ovat jatkuneet kriisialueelle saadun herkän tulitauon aikana. Kun Yhdysvallat lähetti sotilaslentokoneensa Georgiaan viemään avustustarvikkeita konfliktin uhreille, Venäjän pääesikunnan varapäällikkö kenraali Anatoli Nogovitsyn esitti epäilyksiään siitä, mitä lastia Yhdysvaltain koneet itse asiassa tuovat Georgiaan. Kylmän sodan asenteet kummittelevat Yhdysvaltain ja Venäjän suhteet ovat jo muutenkin pitkään olleet jännittyneet, koska Venäjä kokee uhkaksi sekä sotilasliitto Naton laajenemisen rajoilleen että Yhdysvaltain Tshekkiin ja Puolaan suunnitteleman ohjuspuolustusjärjestelmän. Yhdysvallat on perustellut ohjuspuolustusjärjestelmän tarvetta Iranin uhalla, mutta Venäjä pelkää Euroopan voimatasapainon keikahtavan Venäjälle epäedulliseen suuntaan. Yhdysvallat on kokenut olevansa nimen omaan kylmän sodan voittaja ja esiintynyt usein voittajan tavoin. Tämä on pitkään herättänyt Venäjän poliittisessa ja sotilaallisessa eliitissä ärtymystä, varsinkin kun Yhdysvallat on levittänyt poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaansa alueille, joita Venäjä on perinteisesti pitänyt osana vaikutuspiiriään. Yhdysvalloissa taas vahvistuneen Venäjän into palata maailmanpolitiikkaan on herättänyt huolestuneisuutta. Kiistely on kaavaltaan noudattanut kylmän sodan retoriikkaa, ja venäläisessä tiedotusvälinejulkisuudessa on jopa vihjattu mahdollisuudesta sijoittaa Venäjän pommittajia Kuubaan. Oikeaa kylmää sotaa leimannut voimakas ideologinen vastakkainasettelu kuitenkin puuttuu. Venäjäkin on nyt kapitalistinen valtio, vaikka valtiovallan edustajat vielä esittävätkin vahvaa roolia talouselämässä. Paljon puhuttu kaasumonopoli Gazpromin käyttö poliittisena aseena on ehkä ylimainostettua: Venäjä on kuitenkin halukas myymään maakaasuaan Eurooppaan eikä putkilinjauksia pystytä hetkessä muuttamaan. Joka tapauksessa Yhdysvaltain ja Venäjän kilvoittelu ei ole ollut omiaan lieventämään jännitystä Kaukasiassa. EU:n entiset kommunistimaat ärhäköinä EU:n sisällä on vallinnut erimielisyyttä siitä, pitäisikö Venäjän toiminta Georgiassa tuomita. Puola ja Baltian maat ovat asettuneet voimakkaasti Georgian johdon puolelle ja maiden valtionpäät vierailivat Tbilisissä osoittamassa tukeaan. Baltian maiden ja Puolan suhteet Venäjään ovat ennestään olleet erittäin viileät. Virossa muistetaan viimevuotinen pronssipatsasselkkaus, joka syttyi, kun Viron hallitus päätti siirtää neuvostosotilasta esittävän patsaan Tallinnan keskustasta sotilashautausmaalle ja Viron venäläisväestön vastalausemielenilmaukset kiihtyivät mellakoiksi. Puola jarrutti pitkään EU-kumppanuussopimusneuvottelujen aloittamista Venäjän kanssa, koska Venäjä oli kieltänyt lihatuotteiden tuonnin Puolasta. Puolan ja Venäjän suhteita on kiristänyt myös Yhdysvaltain suunnitelma sijoittaa osa Eurooppaan suunnitellusta ohjuspuolustusjärjestelmästä Puolaan. Puolan uusi hallitus suhtautui Yhdysvaltain ohjuskilpisuunnitelmaan edellistä viileämmin. Nyt Puola ja Yhdysvallat ovat kuitenkin solmineet alustavan sopimuksen, ja sopimusneuvotteluiden liikahduksen voi helposti kytkeä Etelä-Ossetian kriisiin. Ruotsin ulkoministeri esitti Hitler-vertauksen Yhdysvaltain läheisen eurooppalaisen liittolaisen, Britannian ulkoministeri David Miliband on sanonut, että EU:n pitää pohtia uusiksi suhteensa Venäjään Etelä-Ossetian kriisin takia. Myös Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt on esittänyt jyrkkiä lausuntoja. Bildt otti käyttöön myös Hitler-vertauksen. Bildtin mukaan millään valtiolla ei ole oikeutta hyökätä toisen maan alueelle vain, koska siellä on kyseisen valtion passin omistajia. - Meidän on syytä muistaa, kuinka Hitler käytti tätä doktriinia vain hiukan yli puoli vuosisataa sitten hyökätäkseen osaan Keski-Eurooppaa, Bildt sanoi ja vertasi Venäjän toimia myös entisen Serbian johtajan Slobodan Milosevicin toimiin entisen Jugoslavian perintösodissa. Saksa ja Ranska sen sijaan ovat pyrkineet välttämään syytöksiä. Saksalle tilanne on kiusallinen, koska sillä on Venäjällä merkittäviä taloudellisia intressejä, joista vähäisin ei ole Itämeren pohjaan suunniteltu Venäjältä Saksaan kulkeva maakaasuputki. Saksa heräsikin Etelä-Ossetian tilanteen kiristymiseen ehkä kaikkia muita Euroopan maita aiemmin ja yritti välittää ulkoministerinsä Frank-Walter Steinmeierin johdolla ratkaisua tilanteeseen ennen kuin väkivaltaisuudet leimahtaisivat avoimeksi sodaksi. Saksan yritykset eivät kuitenkaan pelastaneet tilannetta. Georgian tilanne heijastuu muihinkin entisiin neuvostotasavaltoihin Etelä-Ossetian kriisi on heikentänyt Venäjän suhteita myös kahteen merkittävään entiseen neuvostotasavaltaan Ukrainaan ja Valko-Venäjään. Ukrainan presidentti Viktor Jushtshenko on Georgian Saakashvilin läheinen liittolainen ja hänellä on myös pyrkimyksenä viedä maansa Naton jäseneksi. Molemmat nousivat valtaan niin sanotuissa värivallankumouksissa, ja Ukrainan presidentti kävi Tbilisissä osoittamassa tukeaan Georgian johtajalle. Venäjä on syyttänyt Ukrainaa aseiden myynnistä Georgialle. Ukraina puolestaan on nostanut pöydälle Venäjän Mustanmeren laivaston käyttämän Sevastopolin tukikohdan. Venäjän Mustanmeren laivasto on vuokrannut Ukrainalta tukikohtansa Sevastopolissa, joka jäi Neuvostoliiton hajottua osaksi Ukrainaa. Venäjä lähetti Mustanmeren laivastonsa Georgian edustalle Etelä-Ossetian konfliktin puhjettua. Tämän seurauksena Ukrainan presidentti Viktor Jushtshenko antoi asetuksen, että Venäjän pitää pyytää Ukrainalta lupa ennen kuin Venäjän sotalaivat voivat palata Sevastopolin tukikohtaan. Venäjän pääesikunnan varapäällikkö, kenraali Anatoli Nogovitsyn vastasi tähän, että Mustanmeren laivasto ottaa käskyjä vastaan vain Venäjän presidentiltä. Sevastopolin tukikohdan vuokrasopimus on voimassa enää vuoteen 2017. Venäjällä on kuitenkin keinonsa painostaa Ukrainaa. Ukrainan itäosan väestö on etnisesti hyvin lähellä Venäjää, ja suuri osa Krimin niemimaan väestöstä kokee, että alue kuuluisi historiallisesti pikemminkin Venäjälle kuin Ukrainalle. Itsevaltaisen presidentti Aleksandr Lukashenkon johtamaa Valko-Venäjää on totuttu pitämään Venäjän läheisenä liittolaisena. Etelä-Ossetian konfliktin puhjettua Valko-Venäjä on kuitenkin ollut yllättävän hiljainen, jopa niin hiljainen, että Venäjän Valko-Venäjän suurlähettiläs Aleksandr Surikov alkoi kuuluvasti ihmetellä virallisen Valko-Venäjän kainoa hiljaisuutta. Vasta suurlähettilään moitteiden jälkeen Valko-Venäjä heräsi ilmaisemaan syvän osanottonsa Etelä-Ossetian asukkaille ja lähettämään alueelle avustuksia. Valko-Venäjä onkin ehkä alkanut etääntyä läheisestä liittolaisestaan Venäjästä. Suhteita on viilentänyt kiistely energiasta. Valko-Venäjän teollisuus on riippuvainen halvasta venäläisestä maakaasusta, mutta Venäjän valtion kontrolloima maakaasumonopoli Gazprom on viime vuosina ollut haluton enää tukemaan entisiä neuvostotasavaltoja asevelihintaan. Samaan aikaan Venäjä on kiinnittänyt huomiota siihen, että Valko-Venäjän jalostamot ovat suhteettomasti hyötyneet venäläisestä öljystä. Heikki Heiskanen, YLE Uutiset Abhasia - raunioitunut rantaparatiisi kiristää idän ja lännen välejä (siirryt toiseen palveluun)