Sotaorpouden tuska lievittyy puhumalla

Viime sodissa jäi orvoksi kymmeniä tuhansia lapsia. Isän ja puolison menetys oli kipeä asia perheelle ja johti usein köyhyyteen. Asiasta ei mielellään puhuttu. Nyt ajat ovat vapaammat ja sotaorvot itse eläkeiässä. Pitkin maata on vihdoin perustettu sotaorpojen yhdistyksiä. Samoja kokeneiden tapaamiset koetaan tärkeiksi.

Kotimaa
Kuvassa Aulis Karvonen ja Mikko Himanka sekä etualalla sotaorvot-yhdistyksen julkaisemia kirjoja
Yle / Aki Kopsala

Veteliläinen Aulis Karvonen oli hädin tuskin syntynyt, kun isä kaatui Kannaksella. Isä ehti lähettää pojalleen yhden kortin ennen kaatumistaan. Kortissa isä toivoi pojan vielä joskus varttuvan isänsä tapaan mieheksi. Haalistunut postikortti on Aulis Karvoselle tärkeä muisto isästä.

Karvosen perheessä äiti joutui leskeydyttyään huolehtimaan viidestä lapsesta. Kova työ oli ilmeisen onnistunut, koska orvoksi jäänyt muistelee näin:

- Ajattelen usein jälkikäteen, että kun meitäkin jäi viisi lasta, niin äidille jäivät kiitokset usein sanomatta, vaikka hän kasvatti meidät aikuiseksi. Voidaan sanoa, että ollaan jokainen perheestä tyytyväinen siihen elämää, mitä olemme saaneet elää, summaa Karvonen.

Vaiettu ja häpeällinen

Miehen kaatuminen rintamalla oli leskeksi jääneelle vaikea paikka. Toimeentulo oli ison työn takana. Sotaorvot kokevat, että jopa sukulaiset saattoivat hylätä. Jotkut toki auttoivat, mutta esimerkiksi yhteiskunnan tukiverkkoa ei nykyiseen tapaan ollut. Köyhyydestä ja leskeydestä koettiin jopa häpeää.

Ei siis ole ihme, että sotaleskien lapsetkaan eivät moniin vuosikymmeniin ottaneet asiaansa esille. Pohjanmaan sotaorpoyhdistyksen puheenjohtaja Aulis Karvonen:

- Se oli vaiettu asia. Näin se oli myös veteraanipolville, joilla meni parikymmentä vuotta ennen kuin veteraaniyhdistyksiä alettiin perustaa.

- Tietysti olimme lapsia ja nuoria. Oli selviydyttävä elämästä. Ehkä orpousasia oli vain sisimmäinen tunne ja kaipaus isästä. Sitten meni liki 50 vuotta, ennen kuin perustettiin ensimmäisiä sotaorpoyhdistyksiä. Se tuli tarpeeseen. On hyvä, että rekisterissä on 15 000 sotaorpoa eli aika kattava otos.

Yhdistyksiä alkoi syntyä

Arvioiden mukaan sotaorpoja on koko maassa elossa noin 30 000. Kattojärjestössä, Kaatuneitten omaisten liitossa on kymmeniä jäsenyhdistyksiä. Sotaorpoyhdistysten kolmen jäsenrikkaimman joukossa on Pohjanmaan yhdistys, jossa on noin 600 jäsentä.

Yhdistysten syntyminen koetaan tärkeäksi. Samanlaisen kokemuspohjan omaavat ihmiset helpottavat toistensa tuskaa puhumalla.

- Meille sotaorpojen tapaaminen on ollut tunteikas ja vapauttava tunne, että on voitu puhua sotaorpoudesta ja isän kaipuusta, sanoo Pohjanmaan sotaorpojen puheenjohtaja Aulis Karvonen.

Osa muistoista ja tarinoista on myös kirjoissa ja kansissa. Pohjanmaan yhdistys on julkaissut kirjat sotaleskistä (Pohjanmaan sotalesket muistelevat) ja sotaorvoista (Sankar´isäin lapset me). Sunnuntaina 22.4.2012 Kaustisella vietettävissä yhdistyksen syntymäpäiväjuhlissa julkistetaan lisäys sotaorpokirjaan. Siihen on täydennetty tietoja sodassa kaatuneista ja heidän perheistään erityisesti Etelä-Pohjanmaan osalta.

Meille sotaorpojen tapaaminen on ollut tunteikas ja vapauttava tunne, että on voitu puhua sotaorpoudesta

Aulis Karvonen, Pohjanmaan sotaorvot ry

Kirjaprojekteja vetänyt Pohjanmaan sotaorvot - yhdistyksen varapuheenjohtaja Mikko Himanka pitää tärkeänä dokumentoida tapahtumat sekä kirjata ylös ihmiset ja ihmisten kertomukset.

- Jokainen peilaa omaa kokemusmaailmaansa näitä tarinoita vasten eli on tärkeää kirjoittaa ne ylös.

Tunnusasia hiertää

Kaatuneitten omaisten liitto ja sotaorpoyhdistykset toivovat, että valtiovalta tunnustaisi sotaorvot ja myöntäisi heille sotaorpotunnuksen.

Toiveen taustalla ei ole halu avata mitään avustuslaaria. Aulis Karvonen on itsekin ollut Kaatuneitten omaisten liiton hallituksen puolesta asiaa ajamassa.

- Useita kertoja on käyty eduskunnan sosiaalivaliokunnan jäsenten kanssa keskustelua, ja tämän vuoden tammikuussa eduskuntaryhmien puheenjohtajille esittämässä tätä tunnusasiaa.

- Esitys tunnusten saamisesta ei ole vetoomus etuuksista kuntoutukseen tai muuhun. Se on tunnepuolen asia, jonka eduskunnan tulisi hoitaa.

- Henkilökohtaisesti toivon, että kun ensimmäinen sotaorpopatsas paljastetaan Lappeenrannassa elokuun alkupäivinä, että asia olisi saatu järjestykseen, ja voisimme tunnuksen sitten saada. Se ei maksa valtiovallalle mitään, selventää Karvonen.