Lahjoja ja lahjuksia

Lahjan ja lahjuksen erottaminen toisistaan näyttää olevan vaikeaa sekä poliitikoille että toimittajille, Jouko Marttila pohtii kolumnissaan.

talous

Lahjahevosta ei ole suuhun katsominen, sanoo sananlasku. Suomessa tätä viisautta taidetaan toteuttaa vähän liiankin uskollisesti, sillä ainakin politiikassa lahjoja vastaanotetaan sen enempiä kyselemättä. Olipa lahja kuinka arvokas tahansa, lahjukseksi sitä ei missään tapauksessa mielletä.

Rikoslain mukaan lahjuksen erottaa lahjasta se, että lahjuksella "vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan" jollain tavalla lahjan vastaanottajaan. Maalaisjärjellä voisi päätellä, että mitä arvokkaampi lahja, sitä enemmän halutaan vaikuttaa. Lain mukaan sillä ei ole merkitystä toimiiko lahjuksen saaja lopulta lahjojan toivomalla tavalla vai ei.

Tapaus Toivo Sukari

Suomen suurimpiin vaalirahoittajiin kuuluva liikemies Toivo Sukari kehui viime vuonna television A-plus-ohjelmassa tuntevansa monta ministeriä. Sukari halusi näin näpäyttää ministeri Jan Vapaavuorta, joka vastusti Sukarin Vihtiin kaavailemaa Ideapark-hanketta. Sukari halusi näyttää, että voisi tiukan paikan tullen kävellä yhden ministerin yli. Yksikään vaalirahaa tai muita lahjoja saaneista ministereistä ei ole samalla tavalla ilmoittautunut Sukarin kaveriksi.

Liikemiehillä saa ja pitää olla suhteita poliitikkoihin, ja poliitikkojen pitää tietysti seurustella liikemiesten kanssa, jotta he pysyvät ajan tasalla elinkeinoelämän haasteista. Mutta missä vaiheessa tavanomainen lobbaaminen muuttuu lahjonnaksi? Lahjuksen antaminen ja vastaanottaminen on elinkeinoelämässä kielletty, mutta rikoslaki ei määrittele mitään euroissa mitattavaa rajaa lahjan ja lahjuksen välille.

Lahjukseen sisältyy pyrkimys saada lahjuksen kohde suosimaan lahjuksen antajaa tai jotakuta muuta. Poliitikkoja on käytännössä mahdoton saada lahjonnasta satimeen, koska lahjuksen pitäisi liittyä jonkin tietyn asian käsittelyyn. Rahalla voideltu yleinen kaveeraaminen on sallittua. Virkamiehillä on huomattavasti tiukemmat lahjusrajat. Syytteeseen voi joutua, jos kestitys heikentää yleistä luottamusta viranhoidon tasapuolisuuteen. Poliitikot eivät ole halunneet säätää itselleen yhtä tiukkoja säädöksiä.

Toimittajat ja korruptio

Toimittajat ovat kirjoittaneet paljon vaalirahoituksesta ja poliitikkojen kestitsemisestä. Sen sijaan toimittajien oma osallistuminen firmojen tarjoiluun on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Yksi vaalirahoittaja Novan kestityksen kohteista oli Helsingin Sanomien toimittaja Seija Sartti. Hän kommentoi omassa lehdessään asiaa ja sanoi, että on hauskaa olla lahjontayrityksen kohteena. Epäilemättä on hauskaa syödä ja juoda toisten piikkiin, mutta missä kulkee riippumattomuuden raja? Jos kestitys on toistuvaa ja mukana pyörii talousrikoksista tuomittuja kavereita, niin jonkun kellon pitäisi soida. Jos virkamiehiltä vaaditaan tasapuolisuutta, niin miksi ei toimittajilta ja poliitikoilta?

Eräs taloustoimittajakollega vuosien takaa erosi toimituksen esimiehen tehtävästä, kun hänen riippumattomuutensa kyseenalaistettiin. Syynä oli teleyhtiön kustantama syntymäpäiväjuhla, johon päivänsankarin lisäksi osallistui alle 20 henkeä. Juhlaan ei myyty lippuja, eikä se maksanut lähellekään seitsemäätoista tuhatta euroa.

Amerikkalaisen laatulehden Wall Street Journalin toimittajilla on tiukka linja. He maksavat aina kaiken tarjoilun itse. Edes kevyt kenttälounas ei kelpaa, vaikka sen tarjoaisi keskuspankki. Suomalaisilla toimittajilla rajat liikkuvat ja moraalinen selkäranka taipuu tilanteen mukaan. Ainakin keväisin rajoja venytetään firmojen mökeillä Lapin keväthangilla.

Taloustoimittajana osallistuin itse muutaman kerran yritysten järjestämille matkoille Lappiin ja ulkomaille. Matkoilta saa taustatietoja ja tärkeitä kontakteja. Itse jutut jätin tekemättä, etten olisi suosinut matkan tarjoajaa.

Toimittajat ovat alituiseen kestityksen kohteena, mutta uskovat yleensä, ettei kestitys vaikuta. Rohkenen olla erimieltä. Säännöllinen kestitys mukavassa seurassa vaikuttaa, ei ehkä tietoisesti, mutta tiedostamatta. Tästä syystä pelisääntöjen pitäisi olla selvät.

Mistähän syystä autotehtaat lennättävät toimittajia ympäri maailmaa testaamaan uusia autoja ja syömään hienoja illallisia? Ehkä koeajo Helsingissä tuottaisi kriittisempää tekstiä. Entä tv:n matkailuohjelmat ja alan lehdet? Useimmat niistä muistuttavat enemmän matkailumainoksia kuin tasapuolisia arvioita eri lomakohteista. Tätähän matkan maksaneet matkatoimistot haluavat. Myös lentoyhtiöt kutsuvat toimittajia uusille reittilennoille. Amerikkalainen Pan Am lähetti aikoinaan toimituksiin ilmaislippuja New Yorkin -lennoille, mutta sekään ei pelastanut yhtiötä konkurssilta.

Miten eroon lahjonnasta?

Ensi syksynä kannattaa muuten seurata tarkasti keskustelua eläkesäästämisen veroeduista, ja kuka saa äänensä kuuluviin. Tähän asti toimittajat ja kansanedustajat ovat kuunnelleet yllättävän herkällä korvalla vakuutusyhtiöiden mielipiteitä. Muistan hyvin, kun nuorena kesätoimittajana osallistuin Vakuutusyhtiöiden keskusliiton kesäjuhlaan. Ne olivat parhaat bileet sinä kesänä.

Jotkut lehtitalot eivät osallistu lahjamatkoille muuten kuin omalla kustannuksellaan. Wall Street Journalin kaltaista äärikieltäytymistä kaikesta kestitsemisestä ei Suomessa taida noudattaa yksikään media. Toimittajien eettisiä ohjeita olisi varmasti varaa vielä terävöittää, mutta samaa voi sanoa poliitikoista, joiden selkäranka vaikuttaa erityisen taipuisalta rahavallan edessä.

Mistähän näitä omaa etuaan ajavia pikkuruhtinaita ja erilaisia hämärämiehiä poliitikkojen polvelle aina putkahtaa? Onko kyse sinisilmäisyydestä ja tietämättömyydestä, vai ovatko vaikuttamisen keinot jotain muuta?

Lahjonnan rajoja pitäisi testata enemmän oikeudessa, koska siitä on Suomessa hyvin vähän oikeuskäytäntöä. Asianomistajiksi voisivat ilmoittautua ensin ne firmat, jotka epäilevät kärsineensä taloudellisesti siitä, että kilpailija on kestityksellään kaapannut isoja urakoita itselleen. Voihan tietysti olla, että kestitys on maan tapa, eikä siitä lähdetä riitelemään.

Lähteet: Jouko Marttila - kirjoittaja on Suomen Pankin viestintäpäällikkö