Tähtihetki: Särkyneet syleilyt

Pedro Almodóvarin Särkyneet syleilyt sai Tarmo Poussun miettimään, että ohjaaja kierrättää vanhoja aiheitaan niiden itsensä takia – taidokkaasti, mutta itseriittoisesti. Anu Silfverberg taas pohtii, pilaileeko ohjaaja katsojan kustannuksella.

kulttuuri

Poussu: Visuaalisesti täysipainoista Almodóvaria

Pedro Almodóvarin uutuus on tekijälleen tyypillisesti monisäikeinen, eri tyylilajeja yllättävästi, mutta eheästi sekoittava melodraama. Sen päähenkilö on sokeutunut kirjailija ja entinen elokuvaohjaaja (Lluis Homar), joka viimeistä elokuvaansa ohjatessaan 14 vuotta aiemmin rakastui kohtalokkaasti sen tähteen (Penélope Cruz). Kahdella aikatasolla liikkuvassa leffassa ohjaaja muistelee noita elämänsä käännekohdaksi muodostuneita tapahtumia ja selvittää samalla niiden syitä ja seurauksia muiden asianosaisten kanssa.

Särkyneet syleilyt on täynnä viittauksia sekä Almodóvarin omiin ohjaustöihin että hänen muihin elokuvasuosikkeihinsa. Elokuva, jota sen takaumissa tehdään ja josta siinä nähdään myös pitkiä katkelmia on nimeltään Tyttöjä ja matkalaukkuja, mutta Almodóvarin tuotantoa tunteva tunnistaa sen helposti ohjaajan kansainväliseksi läpimurtotyöksi Naisia hermoromahduksen partaalla.

Särkyneiden syleilyjen tarinassa on kyse elämän ja elokuvan sekoittumisesta, vanhempien ja lasten suhteista sekä tietenkin elämää suuremmasta rakkaudesta. Visuaalisesti Särkyneet syleilyt on täysipainoista Almodóvaria, mutta sen kompleksinen tarina ei oikein jaksa pitää otteessaan eikä sen rikas tematiikka kiteydy ohjaajan parhaiden töiden tapaan. Välillä tuntuukin siltä, että Almodóvar kierrättää vanhoja aiheitaan ja tyylikeinojaan niiden itsensä takia – taidokkaasti, mutta itseriittoisesti.

Tarmo Poussu

Silfverberg: Kuin ohjaajan oma huvipuisto

Särkyneet syleilyt on oikeastaan kuin ohjaaja Pedro Almodóvarin oma huvipuisto. Se antaa hauskan mutta verrattain sisäänpäinlämpiävän vaikutelman. Tuntuu kuin ohjaaja olisi omaksi ilokseen leikitellyt suosikkiteemoillaan ja elokuvillaan, omilla aiemmilla töillään ja itseensä kohdistuvilla odotuksilla. Siksi elokuva antaa ehkä eniten vannoutuneille Almodóvar-faneille.

Elokuvan päähenkilö on ohjaaja, joka muistelee aiemmalla urallaan tekemäänsä elokuvaa, jonka tekemisestä on myös tehty elokuva, jonka sisältö vaikuttaa tapahtumiin tosimaailmassa... ja niin edelleen.

Särkyneet syleilyt on melko dramaattinen, oikeastaan melodramaattinen ohjaus, jossa henkilöhahmot päähenkilöä lukuun ottamatta jäävät melko köykäisiksi. Rakkauteen riittää että nainen on kaunis, väkivallantekoihin tuon kauneuden omistamishalu.

Särkyneet syleilyt on intertekstuaalisuudestaan ja monista eri kerronnan tasoistaan huolimatta melko kepeä ja pinnallinen tarina, ja lopussa käsikirjoitus äityy melkein telenovelaksi. Tarkoituksella vai tahattomasti, sitä voi kukin pohtia. Lopun selittävä dialogi on niin posketonta, että oli pakko miettiä, pilaileeko ohjaaja katsojan kustannuksella. Ainakaan kukaan kutsuvierasnäytännön yleisössä ei kuitenkaan kehdannut nauraa.

Anu Silfverberg