1. yle.fi
  2. Uutiset

Kekkosen loppukausi kaipaa perusteellista läpivalaisua

Kekkosen loppukausi ei ole kunniaksi hänen ”hovilleen” sekä sen ajan johtaville poliitikoille tai journalisteille. Sen takia olisi tärkeää kuulla niistä henkisistä mekanismeista ja muista kahleista, jotka johtivat poliitikot ja toimitukset sekä niiden kautta koko kansan ummistamaan silmänsä todellisuudelta Kekkosen viimeisinä presidenttivuosina, kirjoittaa Risto Uimonen.

talous

Viime sunnuntaina (30.8.2009) esitetty dokumentti Yleisradion tv-uutisten historiasta palautti elävästi mieleen 30 vuoden takaiset tapahtumat Suomen politiikassa. Elettiin Urho Kekkosen pitkän valtakauden viimeisiä vuosia.

Kekkosen terveydentila oli alkanut horjua. Presidentin omituisesta käytöksestä tihkui epämääräisiä tietoja. Häntä tavanneet ministerit, virkamiehet, ystävät ja jopa ulkomaiset vieraat joutuivat näkemään, ettei Suomen valtionpää ollut enää se hengen ja ruumiin jättiläinen, jona hänet oli opittu tuntemaan.

UKK ei ollut edes teräsvaari, vaan tavallinen kuolevainen ja haurastuva ihminen, joka lähestyi 80-vuotispäiväänsä. Kansa ei aavistanut saamiensa tietojen perusteella, että Kekkonen joutuisi luopumaan tehtävästään 81-vuotiaana, yli kaksi vuotta etuajassa.

Kekkosen näkö ja aivojen verenkiertohäiriöt aiheuttivat toistuvasti kiusallisia ongelmia. Niistä puhuttiin kuiskaten poliittisen eliitin keskuudessa. Vain Johannes Virolainen uskalsi vihjailla Kekkosen ongelmista toimittajille eduskunnassa, mutta hänkin teki sen erittäin pidättyväisesti ja puhui vain niille journalisteille, joiden ei epäillyt pettävän luottamustaan.

Muut poliitikot katselivat seiniä ja kattoa, kun toimittajat utelivat heiltä tietoja presidentin terveydentilasta.

Toimittajat vaikenivat

Myös me politiikan journalistit jouduimme todistamaan silloin tällöin omin silmin ja korvin, mitä tapahtui. Erityisen hämmentävä oli Kekkosen virallinen vierailu Länsi-Saksaan keväällä 79. Kekkoselle tapahtui matkan aikana useita kömmähdyksiä. Harri Palmolahden dokumentti näytti niistä yhden: Kekkonen ei pystynyt lukemaan kirjoitettua tekstiä.

Toimittajien lisäksi tv- ja lehtikuvaajat ikuistivat useita tällaisia tapahtumia, mutta todistusaineistoa ei näytetty suurelle yleisölle. Journalistit joko harjoittivat itsesensuuria tai kallistivat korvansa presidentin adjutanttien ja kansliapäällikkö Juhani Perttusen toiveille.

Ulkoministeriön virkamiehet pitivät osaltaan huolta siitä, että kiiltokuvaan Kekkosesta ei päässyt syntymään pahoja naarmuja hänen matkoillaan. Jälkeenpäin paljastui, että Kekkosen lähipiiri turvautui myös suoranaisiin huiputuksiin selittäessään presidentin käytöshäiriöitä parhain päin journalisteille. Professori Juhani Suomi on dokumentoinut Kekkos- elämäkertasarjassaan, että ensimmäiset merkit sairaudesta havaittiin jo 70-luvun alkuvuosina.

Herran pelko viisauden alku

Tasavallan presidentin valtaoikeudet olivat noihin aikoihin majesteetilliset. Kekkonen nimitti kaikki ministerit ja oli nimittänyt koko korkean virkamieseliitin. Hänellä oli myös valta päästää heidät tehtävistään. Tämä selittää osaltaan sitä, miksi Kekkosen sairauden etenemisestä vaiettiin. Herran pelko on viisauden alku, suomalaiset tietävät.

Muitakin syitä oli. Terveydentilaa pidettiin yksityisasiana, ja kun siitä ei saatu varmaa tietoa presidentin henkilääkäreiltä eikä miltään muultakaan tietävältä taholta, asiasta vaiettiin tai siitä supsutettiin luotettavassa seurassa. Taustalla vaikutti myös Neuvostoliiton pelko. Sillä oli helppo perustella salailua.

Sitten oli vielä Kekkosen arvovalta. Sitä on vaikea kuvailla uskottavasti niille, jotka eivät ole sitä kokeneet. Kekkosen lonkeroiden uskottiin ulottuvan kaikkialle, ja hänen kostoaan pelättiin.

Vahtikoirat sylikoirina

Suomalaisilla journalisteilla ei ollut samanlaisia pidäkkeitä kuin poliitikoilla ja virkamiehillä, ehkä lukuun ottamatta Ylen silloisia politiikan toimittajia. Yleisradio ja Helsingin Sanomat määrittelivät tuohon aikaan journalistisen kulttuurin Suomessa. Kun Yle ja HS vaikenivat Kekkosen ongelmista, pienemmät viestimet seurasivat esimerkkiä.

Iltapäivälehdistö ei ollut vielä tuolloin puheenaiheiden tekijä, eikä uutiskilpailua ollut tv:ssä. MTV aloitti uutisensa vasta 1981, kolme päivää ennen Kekkosen viimeistä syntymäpäivää presidentin virassa.

Journalistien kuuluu olla vallanpitäjien vahtikoiria, mutta olimme Kekkosen ja hänen lähipiirinsä sylikoiria. Ylen uutisdokumentti paljasti sen niillekin, jotka eivät sitä tienneet tai muistaneet enää.

Heiluri heilahti toiseen suuntaan

Maailma on muuttunut perin pohjin kolmessa vuosikymmenessä. Poliitikot purkivat pahaa oloaan velvoittamalla presidentin kertomaan terveydentilastaan ja riisumalla presidentiltä valtaa.

Journalistit ovat ärhäköityneet. He eivät kumarra enää kuvia – eivätkä presidenttiä tai pääministeriä, joka on nykyisin maan merkittävin vallankäyttäjä. Poliittinen journalismi otti uuden suunnan heti Kekkosen kauden jälkeen.

Kehitys on ollut rajua, ja 2000-luvun perusteella voi kysyä, onko politiikan journalismi heilahtanut kilpailun huumassa toiseen äärimmäisyyteen. Onko siltä katoamassa terve käsitys asioiden mittasuhteista?

Tilintekoa Kekkosen aikaan

Niin tai näin, Kekkosen loppukausi ei ole kunniaksi hänen ”hovilleen” sekä sen ajan johtaville poliitikoille tai journalisteille. Sen takia olisi tärkeää kuulla niistä henkisistä mekanismeista ja muista kahleista, jotka johtivat poliitikot ja toimitukset sekä niiden kautta koko kansan ummistamaan silmänsä todellisuudelta Kekkosen viimeisinä presidenttivuosina.

Jotkut poliitikot ovat tehneet vaisuhkoa tiliä Kekkosen loppukaudesta kirjoissaan. Heitä on vähän, ja joukosta puuttuvat journalistit. Kekkosen loppukausi oli niin erikoinen vaihe, että sen aikainen itsesensuuri olisi syytä nostaa perusteellisesti arvioitavaksi niin kauan kuin joukossamme on yhä niitä, joilla on ensi käden tietoa noilta ajoilta ja jotka muistavat vielä jotain.

Heidän rivinsä harvenevat koko ajan.

Risto Uimonen

Tietokirjailija

Lue seuraavaksi