Antichrist on pahan mielen elokuva

Lars von Trier palaa ahdistavien elokuvien pariin monitasoisella kertomuksella pahuudesta. Antichrist herättää paljon ajatuksia, mutta hienosta elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen kaikki se mitä ei olisi halunnut nähdä.

kulttuuri
Kuva Lars von Trierin elokuvasta Antichrist.
Nordisk Film

Tanskalaisohjaajan uutuus tähyää pahuuden pohjaan asti. Cannesin elokuvajuhlilla raivostuttanut elokuva sai osakseen myös kiitosta ja näyttelijä Charlotte Gainsbourg pokkasi palkinnon parhaasta naisroolista.

Kohu ei ole pelkkää pintaa, sillä Antichrist on äärimmäisen rankka mutta myös monitasoinen tutkielma pahan luonteesta. Sen kuvamaailma ja vahva tunnelma tekevät siitä yhden vuoden parhaista elokuvista, mutta toisaalta sen raakuus estää suosittelemasta sitä lähes tulkoon kenellekään.

Elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Terapeuttina työskentelevä mies (Willem Dafoe) ja väitöskirjaansa viimeistellyt nainen (Charlotte Gainsbourg) surevat yhteisen lapsensa kuolemaa kumpikin omalla tavallaan. Kohdatakseen naisen äärimmäisen tuskan pariskunta lähtee hänen pelkonsa juurille pahaenteisesti nimettyyn Edenin metsään.

Kauhun kohtaaminen tarkoittaa tässä tapauksessa kokonaisvaltaista antautumista oman syyllisyyden, halujen ja pelkojen armoille. Toisin sanoen luvassa ei ole mikään huvimatka.

Kaunis ja paha

Totuutta käsivarakameroilla ja ilman efektejä etsineen pohjoismaisen dogma-koulukunnan edustajiin kuulunut von Trier on heittänyt tiukat opit enimmiltä osin romukoppaan. Antichrist on toki kuvattu enimmäkseen käsivaralla, mutta esimerkiksi kuvaan kajoamista ei ole kaihdettu.

Ehkä hienoimpia hetkiä kauniisti kuvatussa elokuvassa ovatkin hetket, joissa kuvan reunat lähtevät aaltoilemaan päähenkilöiden mielen järkkyessä.

Elokuva alkaa häkellyttävän kauniilla ja julmalla mustavalkoisella prologilla. Se rinnastaa piinaavalla tavalla nautinnon ja kuoleman, ja antaa samalla avaimen koko elokuvan tulkintaan. Katsojan hermojen kestävyydestä jää kiinni, jaksaako tuota avainta käyttää enää tunteiden ja järkytyksen vuoristoradan hidastaessa kohti lopputekstejä.

Prologissa annetaankin myös varoitus siitä, mitä muuta on luvassa. Ristiriitaiseen tunteiden kollaasiin leikataan täysin varoittamatta kuva sukupuolielimistä yhdynnässä ja katsoja voi olla varma, ettei shokeeraaminen jää tähän.

Alkua seuraavat kolme episodia vievät tarinaa klaustrofobisen ahdistavista terapiatunnelmista kohti avaran luonnon kauhistuttavaa kaaosta. Ahdistus vähenee pikku hiljaa, mutta se saa tilalleen käsinkosketeltavaa hulluutta ja äärimmäisen shokeeraavaa väkivaltaa.

Noitia aina Eevasta asti

Antichrist on syntynyt von Trierin synkästä ajatusleikistä, jossa maailma on Saatanan luomus. Kuten elokuvan nimikin antaa ymmärtää, ollaan Antichristissa tekemisissä tuonpuoleisen pahuuden kanssa. Tässä tapauksessa tuo tuonpuoleinen sijaitsee ihmisen ulkopuolella luonnossa sekä hänen sisällään alitajunnassa.

Luonnon ja ihmisen yhteys on länsimaisen kulttuurin historiassa yhdistetty naiseen, mistä todistaa muun muassa monen noitaroviolla poltetun naisen kohtalo. Naisvihaajaksikin syytetty von Trier tuo sumeilematta esille, mihin tuhansien vuosien syyllistäminen voi äärimmillään johtaa.

Rationaalinen mies ja luonnon arvaamattomuuteen uskova nainen käyvätkin läpi kaikki henkisen ja ruumiillisen väkivallan ja vallankäytön muodot aina syyllistämisestä mitä rankimpiin fyysisiin loukkauksiin. Ohjaaja säälii katsojaansa aivan yhtä vähän kuin elokuvansa henkilöitä. Antichristia onkin vaikea katsoa suivaantumatta, sillä se iskee moneen arkaan, vaikeaan ja yksityisenä pidettyyn asiaan kertaiskulla.

Harmi kyllä ohjaajalle ei nähtävästi enää riitä samanlainen henkisesti painostava tunnelma, joka aikanaan pakotti paatuneemmankin katsojan kyyneliin elokuvissa Breaking the Waves ja Dancer in the Dark. Tietyssä mielessä Antichrist muistuttaakin tarinaltaan vanhan koulukunnan kauhuelokuvia, joissa rajattu määrä ihmisiä matkusti syrjäiseen metsämökkiin juostakseen sitten siellä pakoon verenjanoisia mörköjä.

Vaikka henkistä ja fyysistä kauhua yhdistelevä elokuva voisi antaa paljon ajateltavaa, jäävät siitä päällimmäisiksi mieleen kuvat silpomisesta ja raa'asta seksistä. Kolmannen episodin revittely sopii itse kokonaisuuteen, mutta siinä lienee paljon sulateltavaa jopa rankimpien splätterien ystäville.

Kuka pelkää puhuvaa kettua?

Tanskalainen Lars von Trier pelkää lähes kaikkea ja sen näkee Antichristista selvemmin kuin yhdestäkään hänen aiemmasta elokuvastaan. Pari vuotta sitten elokuvan tekeminen oli jäädä jopa kesken, kun von Trier kertoi avoimesti vakavasta masennuksestaan. Tuon saman ahdistuksen turvin hän kuitenkin sai elokuvan valmiiksi, mikä näkyy myös valkokankaalla.

Elokuva onkin helppo nähdä ahdistuneen ja masentuneen ohjaajan itseterapiana. Sen voi kuvitella avautuvan monille, jotka ovat käyneet läpi samanlaisia kokemuksia. Samalla se kuitenkin herättää kysymyksen siitä, onko tällaisella terapialla muuta tarkoitusta kuin olla apuna itse von Trierille.

Raakuuksien lisäksi von Trier kompastuu luottamaan painajaisensa kaameuteen. Esimerkiksi puhuva kettu lienee monelle katsojalle enemmän hupaisa tuttu satukirjan sivuilta kuin millään lailla pelottava pahuuden ruumiillistuma.

Kaikkien tahallisten ylilyöntien tähden voi vain toivoa, että von Trier pääsee provosoimalla pahimman ahdistuksensa yli. Se saattaisi auttaa häntä ohjaamaan elokuvia, joista ensimmäinen mielikuva liittyisi ennemmin elokuvan sisältöön kuin sen aiheuttamaan järkytykseen.

Lähteet: Janne Sundqvist / YLE Uutiset