Elämän hiljaisia sankareita

Syyskuun yhdestoista päivä tuli kuluneeksi 35 vuotta siitä, kun Augusto Pinochetin sotilasvallankaappaus muutti Chilen historian. Vallankaappauksen jälkeisinä kuukausina tuhannet vainotut ihmiset hakeutuivat suurlähetystöihin turvaan. Tuolloin Suomen nuorena asiainhoitajana Chilessä toiminut Tapani Brotherus muistelee elämää sotilasdiktatuurin alla.

Ulkomaat

- Vaimo vei kerran kaksi kookasta professoria Hollannin lähetystöön, joka ei vielä ollut ottanut pakolaisia. Professorit pukeutuivat sen näköisiksi, että olivat lähdössä kesäretkelle. Heillä oli värikkäät vaatteet, autossa soi kepeä musiikki ja mentiin ikkunat auki hiukset hulmuten. Lähetystön ulkopuolella seisoville vartijoille professorit vilkuttivat iloisesti.

Ihmisten pelastamiseen saattoi liittyä hupaisiakin hetkiä, vaikka tuonaikaisesta Chilestä hupaisuus oli kaukana. Vallan kaapannut kenraali Augusto Pinochet lakkautti ensitöikseen Chilen parlamentin, kielsi puolueet ja ammattiyhdistysliikkeen sekä aloitti poliittisten vastustajiensa vainon. Maahan perustettiin vankileirien ja kidutuskeskusten verkosto. Yksikään toisinajattelija ei ollut turvassa.

Diktatuuria ja ihmisoikeuksien loukkauksia kesti seuraavat 17 vuotta. Tuhannet ihmiset tapettiin ja kymmeniä tuhansia kidutettiin.

Chilen vallankaappauksen aikoihin Tapani Brotherus oli 35-vuotias. Hän oli pari vuotta aikaisemmin perustanut Santiago de Chileen Suomen ensimmäisen edustuston, jonka asiainhoitajana hän toimi. Suomella oli sosialistipresidentti Salvador Allenden aikana paljon yhteistyötä Chilen kanssa metsä- ja kaivosaloilla.

- Turvaa etsiviä ihmisiä alkoi välittömästi ilmestyä kotimme edustalle. Hyvin nopeasti heitä oli niin paljon, että perheemme ei tahtonut mahtua sekaan. Ihmisten huoltaminen kävi hyvin vaikeaksi ja asialle oli tehtävä jotakin, kertoilee Brotherus kotonaan Helsingissä.

- Vähitellen asiain tila selvisi Suomen ulkoministeriöllekin ja saimme Suomesta luvan pakolaisten suojelemiseen.

Tarkoitukseen osoitettiin entinen DDR:n käytössä ollut koulurakennus. Suomen edustusto hoiti myös DDR:n asioita Chilessä ja DDR:n lippu koulun pihalla vaihdettiin Suomen lippuun.

Suomessa asuva toimittaja Adrian Soto kertoo kuuluneensa noin kymmenen ihmisen ryhmään, jotka olivat etsineet turvaa Brotheruksien residenssistä. Kun siirto kouluun oli käsillä, heidät lähetettiin sotilaiden sekaan Santiagon kaduille. Pelon vallassa he kulkivat pareittain parin kilometrin matkan Brotheruksien kodista koululle.

- Onneksi mitään ei tapahtunut, kertoo Soto.

Koulussa oli parhaimmillaan parisataa ihmistä, kertoo Soto, joka itse majaili koulussa yli kuukauden.

Ruotsin suurlähettiläs esimerkkinä Suurlähetystöistä muodostui pakolaisille pian käytävä ulkomaailmaan. Sotilasjuntta antoi heille maastapoistumisluvan suurlähetystöjen esittämien listojen pohjalta. Suomen suurlähetystön kautta ensimmäisinä kuukausina lähti pari-, kolmesataa ihmistä Suomeen ja puolisentoista tuhatta ihmistä DDR:ään. Osa heistä saatiin turvaan vankileireiltä. Suomen suurlähetystö ei suinkaan ollut ainoa, joka auttoi chileläisiä. Ruotsin suurlähettiläs Harald Edelstam on senaikaisista auttajista ehkä kaikkein arvostetuin. Hän pisti alttiiksi oman turvallisuutensa moneen kertaan, eikä vähiten silloin, kun hän marssi Santiagossa olevaan Kuuban lähetystöön, jota Pinochetin asevoimat tulittivat. Hän vei lähetystöön Ruotsin lipun ja julisti, että rakennus on Ruotsin valtion suojeluksessa. Hän onnistui viemään monta kuubalaista turvaan. Edelstam teki monta muutakin sotilasjunttaa ärsyttänyttä tekoa, ja niinpä hänet karkotettiin Chilestä ei-toivottuna henkilönä. - Edelstam joutui lähtemään maasta joulukuun kuudentena päivänä, suoraan Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolta, muistelee Tapani Brotherus. - Edelstamin esimerkki oli kuitenkin diktatuurin ensimmäisinä kuukausina tärkeä meille kaikille, sillä saatoimme toimia hänen leveän selkänsä takana. Tuskin jousta olisi jännitetty niinkään pitkälle ilman hänen vahvaa persoonaansa. Suomen ja Ruotsin lähetystöt eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka tekivät mitä kykenivät ihmisten auttamiseksi. - Sosialistimaat Kiinaa ja Romaniaa lukuun ottamatta katkaisivat diplomaattiset suhteensa ja vetivät lähettiläänsä heti pois Pinochetin Chilestä. Mutta muista maista Itävalta toimi ansiokkaasti ja lähetti erityisen virkamiehenkin auttamaan pakolaisia. Norja vaihtoi suurlähettilästä ja uusi mies ryhtyi paikkaamaan Norjan mainetta. Italian lähetystössä asui toisinajattelijoita toistakymmentä vuotta. Brotherus kertoo, että mitä enemmän Euroopassa suututtiin Chilen ihmisoikeusloukkauksista, sen aktiivisempana toimintana se näkyi suurlähetystöissä Santiagossa. Chileläisten kansainvaellus Eurooppaan Naapurimaihin chileläispakolaisilla ei juuri ollut menemistä, sillä kaikki maat olivat eriasteisten diktatuurien käsissä. Pinochetin lonkerot ulottuivat niin sanotun operaatio Condorin kautta lähes koko Latinalaiseen Amerikkaan. Diktaattorit olivat tehneet keskinäisen sopimuksen siitä, että poliittisia arvostelijoita otetaan kiinni naapurimaissakin. Jopa Allenden ulkoministerin Orlando Letelierin murhan Washingtonissa vuonna 1976 voi katsoa olleen osa operaatio Condoria. Niinpä suurin osa chileläisistä pakolaisista päätyi Eurooppaan. Tarkkoja lukuja ei ole, mutta maasta lähti satoja tuhansia ihmisiä. Tapani Brotherus muistelee 35 vuoden takaisia tapahtumia tyynesti. Mitään kovin suurta liikuttumista tai tunnemyrskyä ei voi hänen sanojensa takaa erottaa, eikä hän yritä tehdä itsestään sankaria. Tuo synkkä aika lienee kuitenkin vaikuttanut häneen voimakkaasti, sillä myöhemmän diplomaatin uransa hän teki aivan muualla kuin Latinalaisessa Amerikassa. Hän oli suurlähettiläänä Oslossa, Iranissa, Etelä-Afrikassa ja Kreikassa. - En sinne tosiaan koskaan hakeutunut takaisin, en, hän toteaa lyhyesti. Jaana Kanninen YLE Uutiset

Lähteet: Tapani Brotherus Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa sunnuntaina 14.9.