Tähtihetki: Ponyo rantakalliolla

Hayao Miyazakin animaatiot saattavat aikuisten silmissä näyttää liian synkiltä lapsille. Kriitikko Anu Silfverberg kuitenkin uskoo, että lapset ymmärtävä Miyazakin haastavuutta ja jopa anarkiaa.

kulttuuri
Ponyo
Studio Ghibli

Hayao Miyazakin animaatiot ovat poikkeuksellisia siinä, että ne on suunnattu ensisijaisesti lapsille, mutta ne ovat silti hyvin haastavia, arvoituksellisia ja ristiriitaisia. Erityisesti Miyazakin näkemys perheestä on lähes anarkistinen: lapset saattavat jättää ydinperheensä tuosta vain lähteäkseen vaarallisiin todellisuuksiin - ja toisaalta vanhemmat itse saattavat olla outoja meriolioita, ahneita typeryksiä, tai puoliksi lapsia itsekin.

Uusimmassa animaatiossa kalastajaisäänsä kaipaavan Sosuke-pojan ja kalatyttö Ponyon ystävyys on kuvattu niiden maagisten hetkien kautta, joissa ihminen tunnistaa kaltaisensa: tuosta minä tykkään. Pääosassa ovat nämä kaksi lasta, joiden rohkeudesta ja halusta olla toistensa seurassa elokuva kertoo. Ja sitten on se kaikki muu; ihmeelliset merenalaiset maailmat, Ponyon vähintäänkin omituinen ”perhe”, veden voimien pelottavakin vellonta, joita pieni tyttö hihkuen uhmaa.

Kuten Miyazakilla usein, juoni ei muistuta niinkään iltasatua kuin unta – tai lasten mielikuvitusleikkejä, niiden assosioivaa etenemistä.

Monen aikuisen näkökulmasta Miyazakin teokset voivat vaikuttaa liian vaikeilta ja synkiltäkin lapsen käsitettäväksi. Itse uskon, että Miyazaki ymmärtää lapsia paremmin kuin useimmat muut. Hän ei aliarvioi katsojaa, vaan antaa tämän mielikuvituksen temmeltää tilassa, jonka elokuvien ihmeelliset kuvat luovat.

Anu Silfverberg