Tähtihetki: Kohti uutta

Älykäs tarina, joka ei unohda tunteita, sanoo Anu Silfverberg Kohti uutta -elokuvasta. Tarmo Poussun mielestä Sam Mendesin uutuudessa puhutaan paljon, mutta sanotaan vähän.

kulttuuri

Sam Mendesin Kohti uutta on road movie ilman matkantekoa. Siinä lasta odottava kolmikymppinen pariskunta etsii kotia ja kohtaa matkallaan erilaisia esimerkkejä vanhemmuudesta. Kohtaamiset ovat paikoin puhdasta satiiria, paikoin satuttavan surullisia.

Rakenteensa ja tunnelmansa puolesta elokuva tuo hiukan mieleen Jim Jarmuschin Broken Flowersin. Henkilöhahmot ja teemat ovat kuitenkin ehtaa Mendesiä. Ohjaaja palaa taas kestoaiheeseensa, perhesuhteiden murrokseen. Mutta ensimmäistä kertaa näkökulma on aidon toiveikas. Siinä missä American Beautyssa tai Revolutionary Roadissa yhteiskunnan rooliodotukset tuhosivat onnen idut, Kohti uutta päättyy positiiviseen nuottiin. Perheonni on mahdollista, kun etsii oman tiensä.

Mendes on tehnyt eläytyvän elokuvan, jolla on sekä järki että tunteet. Kohti uutta on odysseia, jonka päähenkilöt ovat viehättäviä: kaksi älykästä alisuorittajaa etsimässä aikuisuuttaan.

”Olemmeko me epäonnistujia”, kysyy Verona mieheltään . Häntä huolestutaa, että pariskunta ei elä ”kuin aikuiset”. Samalla Verona ja Burt ovat kuitenkin kypsempiä kuin useimmat valkokankaalla nähtävät hahmot – erityisesti Maya Rudolphin rooli on raikas tuulahdus Hollywoodin neuroottisten lapsinaisten seassa. Hänen roolityössään on levollisuutta, jonka alta epävarmuudet ja huolet läikähtävät vain tarvittaessa.

Myös John Krasinskin Burt on hahmo, jonka seurassa viihtyy. Miehen viehätysvoima tuodaan fiksusti esiin Veronan siskon havaintojen avulla. Pariskunnan suhteen kuvaukselle on annettu reilusti aikaa, ja sitä tarkastellaan pienissä yksityiskohdissa, heidän tavassaan olla yhdessä. Heidän rakkauteensa uskoo, se ei ole fiktiota.

Muutenkin Mendes annostelee viestinsä hienovaraisesti pöydän alla. Päähenkilöt epäilevät omia kykyjään mutta katsoja ymmärtää heidän potentiaalinsa.Elokuvan yksinkertainen viesti on, että ihminen ei lopulta muutu lapsensa kautta. Siksi oma pää ja oma paikka pitäisi selvittää ennen kuin lapsi on jo sylissä.

Älykäs tarina on kirjailijoiden kynästä. Dave Eggersin ja Vendela Vidan käsikirjoitus on hieno, vaikkakin yksinkertainen. Dialogi on totta, hahmojen motiivit selviä mutta ihastuttavan vähäeleisesti kuvattuja.

Osin elokuvan viehätyksessä voi olla kyse sukupolvikokemuksesta. Kolmi-nelikymppisten polvea tämä elokuva puhuttelee varmasti voimakkaimmin.

Anu Silfverberg

Sam Mendesin uusi ohjaustyö on eräänlainen rinnakkaisteos tai kevyt muunnelma hänen edellisestä elokuvastaan Revolutionary Road, joka vasta viime keväänä nähtiin teattereissa. Molemmat kertovat nuoresta parista, joka etsii omaa paikkaansa maailmassa. Siinä missä 1950-luvulle sijoittuvan Revolutionary Roadin päähenkilöt haaveilivat suuria hautautuessaan ahtaan keskiluokkaiseen elämäntapaan, nykyaikaan sijoittuva Kohti uutta kertoo boheemin päämäärättömästä pariskunnasta, jolle suuret unelmat ovat yhtä vieraita kuin porvarillinen elämä.

Löyhän episodimaisessa elokuvassa Burt (John Krasinski) ja ensimmäistä lastaan odottava Verona (Maya Rudolph) matkustavat ympäri Yhdysvaltoja tapaamassa tuttujaan ja sukulaisiaan. Reissaamisen todellinen tarkoitus on löytää ihanteellinen asuinpaikka ”aikuisen” perhe-elämän aloittamiseksi.

Matkallaan Burt ja Verona kohtaavat toinen toistaan omituisempia perheitä. Yhdessä alkoholisoitunut äiti terrorisoi miestään ja traumatisoitunutta jälkikasvuaan jatkuvalla myrkyllisellä naljailulla. Toinen pariskunta on hurahtanut intialaiseen new age -oppiin, jonka mukaan seksin harrastaminen samassa sängyssä lasten kanssa on normaalia, mutta lastenvaunut ovat paholaisen keksintö. Ja sitä rataa.

Luotaantyöntävien ”roolimallien” jälkeen Burtille ja Veronalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin luoda itse oma perhemallinsa. Sille he löytävät ideaalit puitteet jälkimmäisen tyhjillään odottavasta synnyinkodista. Sen pituinen se.

Mendesin uutuudessa puhutaan paljon, mutta sanotaan vähän. Sen päähenkilöt matkustavat paikasta toiseen, mutta elokuvan tarina polkee paikoillaan. Matkan varrelle mahtuu hupaisia hetkiä, mutta lopussa kaikki kiteytyy kliseiseen kotiinpaluuseen. Koko jutun opetus tuntuu olevan vanha totuus, jonka mukaan onnea ei kannata etsiä maailmalta – riittää, kun sille avaa silmänsä

.

Tarmo Poussu