Tähtihetki: Fame

Famen uusi versio ei sytytä Tähtihetken arvostelijoita. Ei aivoja, ei sydäntä - eikä tarinaa, he sanovat.

Alkuperäinen Fame-musikaali oli liikuttava, herttainen, mukaansatempaava nuoruudenkuvaus.

Luulisi, että sen kaltaisen, hyvin yksinkertaiselle idealle perustuvan konseptin voisi melko helposti päivittää nykyaikaan.

Mutta ei. Ohjaaja Kevin Tancharoen edellinen ohjaustyö oli tv-sarjaan The Pussycat Dolls Present: The Search for the Next Doll. Se saattaa selittää, miksi herttaisesta nuorisoelokuvasta on tullut kylmä, pinnallinen ja tyylitelty musiikkivideopastissi. Se on vailla aivoja ja ennen kaikkea vailla sydäntä. Tarina on kaavamainen, hahmot jäävät etäisiksi ja kiiltokuvamaisiksi.

Lopputulos on lähempänä American Idolia tai MTV-videoita kuin Alan Parkerin alkuperäistä elokuvaa.

Sinänsä hyviä musiikkivideoita, kyllä. Mutta se ei ole sama kuin elokuva. Tanssikoreografiat ovat ainoa syy katsoa kokonaisuus loppuun asti; draaman puolesta Tancharoen tekele on pelkkää huttua. (Tosin jos katsoo jonkin verran MTV:tä, on esityksetkin melko lailla nähty.)

Anu Silfverberg

Minkäs teet? Kaikista 1970-80-lukujen hyvistä leffoista on jo tehty uusintaversiot, joten nyt niitä tehdään niinkin keskinkertaisista Hollywood-hiteistä kuin Alan Parkerin ohjaama Fame (1980).

Edeltäjänsä tavoin uusi Fame seuraa muutaman New York Academy of Performing Arts -kouluun pyrkivän ja pääsevän nuoren elämää nelivuotisen koulun ajan. Suomessa vastaava elokuva kertoisi Kallion taidelukioista.

Parkerin elokuva oli energisten musiikki- ja tanssikohtausten siivittämä draama. Kevin Tanchaorenin ohjaama uusi Fame on tanssi- ja musiikkikohtausten turruttava kavalkadi, johon kliseitä pursuavat melodraamavälikkeet tuovat lyhyitä hengähdystaukoja.

Kieltämättä uudessakin Famessa on taidokkaita tanssijaksoja. Ne eivät kuitenkaan vie sen tarinaa eteenpäin – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siihen ole kirjoitettu mitään tarinaksi kutsuttavaa. Tanssijaksot eivät liioin syvennä leffan ihmiskuvausta, koska sen paperinukkemaiset karikatyyrit eivät ansaitse ihmiseksi kutsumista.

Taiteellisesti lahjakkaista nuorista kertovaksi elokuvaksi Famella on ihmeen vähän sanottavaa luovuudesta. Sen nuoria ei aja taiteellinen kunnianhimo, vaan julkisuuden kaipuu. Heidän täyttymyksensä ei ole oman ilmaisutavan löytyminen, vaan mukautuminen kaikkein kaupallismman nuorisokulttuurin kaavoihin.

Tarmo Poussu