Tähtihetki: Väärät juuret

Any Silfverberg jäi ihmettelemään, mistä Väärät juuret oikein kertoi. Tarmo Poussun mielestä elokuvassa on paljon hyvää mutta käsikirjoitus kurkottaa liian moneen suuntaan.

kulttuuri

Missä määrin olemme ihmisinä omien vanhempiemme kuvajaisia? Entä miten paljon jätämme itsestämme perinnöksi omille lapsillemme? Näitä kysymyksiä pohtii yhden oululaisperheen kautta Saara Saarelan ohjaama Väärät juuret.

Pertti Sveholm esittää antiikkiliikettä pitävää Mikko Kuuraa, joka on jo pitkään tiennyt sairastavansa perinnöllistä tautia, mutta ei ole kyennyt puhumaan siitä omille lapsilleen: jo aikuiselle Sakarille (Niko Saarela), teini-ikäiselle Pihlalle (Emma Louhivuori) sekä Kiinasta adoptoidulle kuopukselle (Silva Robbins). Vaimonsa Mirjamin (Milka Ahlroth) vaatimuksesta Mikko suostuu vihdoin kertomaan totuuden sairaudestaan ja suistaa samalla koko perheen kriisiin.

Saarelan elokuvassa jokainen perheenjäsen hautoo omia salaisuuksiaan, joiden kantaminen olisi kuitenkin helpompaa yhdessä. Kuoleman ja muiden katastrofien uhatessa Kuuran perhe löytää uudelleen yhtenäisyytensä, joka on välillä päässyt hautautumaan henkilökohtaisten mielihalujen alle.

Väärät juuret on pätevästi näytelty ja vivahteikkaasti ohjattu perhedraama, jonka kompastuskivi on liian moneen suuntaan kurkottava käsikirjoitus. Yrittäessään kertoa viisihenkisen perheen kaikista jäsenistä tasapuolisesti se hajoaa löyhän episodimaiseksi ja kadottaa polttopisteensä. Tuloksena on kohtausten tasolla toimiva, mutta kokonaisuutena puuroutuva elokuva, jonka vahvinta antia ovat Pertti Sveholmin, Milka Ahlrothin sekä ensikertalaisen Emma Louhivuoren herkät roolityöt.

Tarmo Poussu

Perhesuhteet, sukujuuret, isien periytyvät synnit ja niin edelleen – siinä aiheita, joita Väärät juuret nostaa esiin. Loistavia aiheita ne ovatkin kaikki, mutta niissä yhdessäkin olisi pelkkä aihe, ei vielä ideaa.

Ensin tuntuu, että elokuva käsittelee juuria ja identiteettiä perheen kiinalaisen adoptiotytön näkökulmasta. Mutta sitten se kertookin isästä. Isän sairaudesta. Ja tyttärestä. Ei kun pojasta? Ja vähän muistakin. Teemat leviävät eri suuntiin, kunnes yksikään niistä ei enää vedä mukaansa. Se on turhauttavaa, etenkin lupaavan alun jälkeen. Elokuvan käsikirjoitus vaikuttaa raakilemaiselta, dialogi on usein junnaavaa ja selittelevää.

Alleviivaavat vertauskuvat, kuten adoptiotyttären seinään kaivertama reikä, aliarvioivat yleisöä.

Tyylilaji poikkeaa realismista paikoin eri henkilöiden näkemien ”unikuvien” kautta. Tämä on sinänsä kiinnostava valinta, mutta se jää pinnalliseksi koristeeksi. (Puhuva isävainaa tuo muuten väistämättä mieleen Mullan alla -sarjan kummittelevan isän – ja saa kaipaamaan sarjan loistavaa käsikirjoitusta.)

Kokonaisuutta kannattelee Pertti Sveholm, jonka suussa kankeatkin sanat vaikuttavat todelta.

Teatterista poistuessa jäi kuitenkin auki tärkein kysymys: mitä tässä äsken oikein kerrottiin?

Anu Silfverberg