Sananen 22.10.2009 - Sisusta

Maallikkosaarnaajaa huimaa, ja huimausta pahentaa lehtien lukeminen. Erityisesti pieni präntti.

sisustus
Maallikkosaanaaja Maasola
YLE Keski-Suomi / Marja Hyttinen

Olen yrittänyt selata sisustuslehtiä ja -liitteitä. Ei se helppoa ole. Kauniita ihmisiä istumassa upeilla sohvilla juuri oikeassa kohdassa – kultaisessa leikkauksessa. Lapset ovat lattialla symmetrisessä puolikaaressa leikkimässä sillä ainoalla lelulla joka 300 neliön talosta löytyy, eli puisella Jussilan fortunapelillä. Kukaan lapsista ei eritä koskaan räkää, eikä kakallekaan ole yleensä tarvetta. Täydellinen hiljaisuus täydentää sisustuksen syvän harmonian. Jopa isukki villableiserissään tuntuu sopivan ammattilaisten kalkyloimaan asunnon sommitteluun. Vaikka on inhottavasti liikkuva osa!

Sisustuslehtiä tehtaillaan suomessa kovalla kiimalla. Kohta ei muuta painetakaan. Terveisiä vain luontorunoilijoille. Pakko se on nostaa verkkareita, karistaa murut viiksistä ja uskoa, että sisustaminen on nyt ajan henki. Vähän tyhjä elämä sisustetaan.

Tässä iässä huimaa jo valmiiksi. Mutta huimaus pahenee kun tekee sen virheen, että alkaa lukemaan sisustuslehdistä niitä pienellä painettuja tekstejä. Niitä kuvan nurkassa lymyäviä, joissa kerrotaan mitä mikäkin sohva, kaapisto tai viinikellari on maksanut. Hyvältä ne näyttää, mutta pahalta tuntuu. Perushuonekaluista kertyvä lasku on yleensä huima. Ilmaan jää kysymys, kuka on lahjoittanut perheelle sen kivitalon kahdella tornilla, jonne on innolla kaluja lähdetty ostelemaan?

Totuus on se, että elintaso on noussut täällä Härmälässä koko ajan huimasti ja jossain sen täytyy näkyä. Uuden talon neliöitä ei kuitenkaan kerrota heti kättelyvaiheessa (edes sadan tarkkuudella) , eikä välttämättä Glorian haastattelussakaan, moni jättää myös urheiluauton ostamatta kioskin kokoisen maasturin rinnalle.

Kun varastaa lapsen muovisen suurennuslasin ja tutkii tarkemmin lehtiä, totuus alkaa paljastua. Ei ne isot uudet huonekalut, eikä se isoisän äidiltä kulkeutunut tuoksuva talonpoikaiskaapistokaan vaan ne pikkutavarat! Siellä on hienovaraisen tyylikkäästi esillä upea eletty kansainvälinen elämä ja maailmankansalaisuus.

Hillitty brassailun taito. Kalliiden, nyt jo korvaamattomien esineiden kirjo. Niin, että katse hakeutuu johonkin tyrkylle nostettuun kippoon ja sitten toimittaja joutuu kysymään, että mistä tuo on – onko Askosta? Ja lehdestä saamme lukea, että kuvan nurkassa puoliksi näkyvä hedelmävati on tietenkin eteläisestä Afrikasta Angolasta, äidin konsulaattikomennuksen ajoilta. Kuvan etualalla möllöttävä golfmaila ei sekään ole unohtunut kuvaan, vaan on tuntien harkitun sijoittelun tulos, sisustuselementti.

Siinä vaiheessa joutuu vaihtamaan verotoimiston lehtilaatikosta Tekniikan maailmaan, kun käy ilmi, että takkahuoneen seinän kivetys ei sekään ole Minimanin sesonkituote. Isä Johan on joutunut lipsauttamaan, että luonnonkivet ovat peräisin Moskovan punaiselta torilta. Nauru ei ota loppuakseen kun käy ilmi, että miliisille piti maksaa hänen kolmen vuoden palkkansa ja kivet piti vielä kuljettaa omalla pienkoneella Suomeen, kun Finnairilla ei joustettu yksilön tarpeissa.

Ja voi niitä hankalia paikkoja tulla kylässäkin. Kun ei ole pidetty meteliä matkusteluista ja rahanpolttamisesta. Karjala meinaa mennä väärään kurkkuun, kun käy jutustellessa ilmi, että käsintehdyn ruman ryijyn paljetit on Naurusaarten alkuperäisväestön varpaankynsistä. Anoppi suostui ompelemaan. Ennen saunaa käy vielä ilmi, että bambuverhoiltu kotialttari on ”ihan vaan Goalta”. Ennen sanottiin, että ihan vaan työväenyhdistyksen kirpputorilta. Ja se on joka tapauksessa liikaa, että se kirjahyllyyn pingotettu shampanjavispilä on 700 kiloisen harmaakarhun penisluu. Joo, kuule Rami, se on muuten ite ammuttu karhu. Alaskassa on veikee paikka, jossa sai aitauksesta ampua.

Kyllä me siis eurooppalaisina osaamme hienon sielunmaisemamme tuoda esille, ilman sanojakin. Mutta ainakin yhdessä asiassa tulemme jälkijunassa. Kun Katainen lanseerasi sanaparin järkivihreä, aloin kiinnittämään asiaan huomiota. Ainakaan viime viikonloppuna ei nelostien varrella Kärsämäen ja Puuppolan välillä ollut yhtään järkivihreää taloa. Vihreitä oli paljon, mutta sävy oli kaikissa hurja. Suomalainen on aina langennut Rautian tarjousmaaliin, siihen mikä on varastossa kierreportaiden alla ja jossa litrahinta on vihdoin kohdallaan. Silmä tottuu ajan kanssa, sanoo Antero. Onkohan järkivihreyttä vain avaruudessa, niillä pienillä miehillä ?

Lähteet: Maasola - maallikkosaarnaaja