1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. ympäristörikokset

Sananen 12.11.2009 – Rikos Goretex-haalarissa

Ympäristörikos. Sillä sanalla on paha kaiku. Kaiku ei vaimene, vaikka rikos olisi kannettavaa mallia.

Kuva: YLE Keski-Suomi / Marja Hyttinen

Ympäristörikos on rikoksista suurin. Talousrikokset ovat siihen verrattuna näpertelyä. Sama se on pitkässä juoksussa kuka täällä huijaa keneltäkin rahaa. Ja jos Mallu ja Kepa päättävät järjestää päähänlyöntikilpailut, vaikka sitten vesureilla, niin sama se. Korvat kerätään taistelun laannuttua ja tummunut iho vaalentuu ajan kanssa. Mutta ympäristörikos on paha juttu. Kun ehdoin tahdoin tuhoaa viatonta luontoa, kaikkea kaunista ympärillä, meidän kaikkien elämän edellytyksiä. Kun happi loppuu, se on sama kuinka monta taivaskanavaa taloudesta löytyy.

Kalastava ajattelija, vanha kunnon, Pentti Linkola on nyt linjannut, että lapsen hankkiminen on suurin ympäristörikos. Ja minä kun olen kuvitellut olevani nuhteeton kansalainen. Lainkuuliainen, punaisia päinkin pyöräilen vain ihan pikkusen vikkelästi livahtaen. Yleensä näytän myös kädellä, että joo tässä nyt vähän mennään päin violettia. Värisokeita ollaan ja niin poispäin. Mutta ei sen pahempaa. Vai ?

Minä olen Mikko, ympäristörikollinen. Lapsi on jo maailmassa, kääk ! Mikä on kuluttajan vastuu? Minä olen kuluttanut hermojani lapsen avulla. Toki kuluttanut myös tunnekapasiteettiani, verenpaineisesta kihinästä rajattomaan rakkauteen. Kun lapsi tuli, tuli myös paljon kylkiäisiä. Pyytämättä ja yllätyksenä. Mutta että tuli sitten rikollisen statuskin, munakunnan leima. Sisimmältään tämä mies on mätämuna, ei ajattele Telluksen tulevaisuutta eikä mitään muutakaan. Paitsi sitä ! Himon sumentamalla ylikonttauksella sinetöi maapallon kohtalon. Täytetään maa ja höyrystetään itsemme vähärasvaisiksi ja sitten maapallon ruuan loppuessa kokonaan ulos kuvasta.

Jo hyvän aikaa on maalailtu kuvaa, että lapseton ihminen se vasta on itsekäs. Se vaan tykkää olla aina töissä tai kuntosalilla ja viikonloput suhailla Pariisissa tai hengailla ystävien kanssa kahviloissa. Joogata kolmen tunnin sessioissa ja uppoutua Vivaldin koko tuotantoon neljän kympin viinipullo sylissä. Tälle angoramatolle ei sitten tule yksikään minipossu tai lapsi. Ja kyllä, siellä se- Armani roikkuu naulakossa.

Asenne saattaa olla muutostilassa. Oikeasti maapallon väkiluku kasvaa sitä vauhtia, että hirvittäähän se ajattelevaa ihmistä. Kalaa suolestaessa, mielessä vilahtaa aatos, ollapa kuha ja koluta loppuelämä järvenpohjan planktonipeitettä. Syvällä olisi hyvä, vähän niin kuin toisessa maailmassa. Ajatus muuttuu kyllä yleensä kun pyyhkii veriset kädet villapaitaan ja huomaa auringon valon siivilöityvän leppien läpi lärviin.

Pieni lapsi on pyhä ja viaton. Se ei tunnu ympäristörikokselta. Tai korkeintaan silloin, kun toimiva suoli tyhjenee rymäkästi hoitopöydälle tai olohuoneen lattialle. Kun esanssinen hajumaisema ei meinaa liikahtaa aggressiivisenkaan tuulettamisen jälkeen. Kun nappaskengistä löytyy vielä töissäkin ruskeat vauhtiraidat.

Mutta silloinkin ympäristörikos tuntuu paikalliselta ja hallittavissa olevalta.

Pieni lapsi on kannettavaa mallia oleva ympäristörikos, vähän isompi menee jo niin lujaa, että ympäristörikosta on vaikea saada kiinni. Todellinen rikollinen on tietenkin rikosaseen omistaja, jolla rikos on saatu aikaan. Näitä aseita on tiettävästi kahta mallia. Paha on se, että niitä kannetaan koko ajan mukana. Sanoivat viranomaiset ja kyltit mitä hyvänsä.

Kalastaja Linkolaa on hyvä kuunnella välillä. Ainakin hän muistuttaa, että maapallo ei ole meidän ihmisten riekuntapaikka ikuisesti. Joskus elämä täällä loppuu, se on varma. Nyt elävien on kannettava vastuuta, että tuleville vielä syntymättömille ympäristörikollisillekin olisi jotain kaunista jäljellä.

Ennenkaikkea on hyvä muistaa, että ihmisen elämä on suuri lahja. Se on meille annettu. Pyytämättä ja yllätyksenä. Meidän tehtävä on löytää kauneutta ja vaalia sitä. Tekemänsä ympäristörikoksen voi yrittää näin talvella piilottaa reilun kokoiseen toppahaalariin.