1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. kulttuuri

Séraphine tekee arkisesta jumalallista

Ranskalaiselokuva Séraphine perustuu tositarinaan maalaisnaisesta, josta tuli omin voimin merkittävä naivistitaiteilija. Se ei kuitenkaan ole elämänkertaelokuva vaan tekee yksityisestä yleistä osoittaessaan, että yksinkertaisimmankin pinnan alla voi piillä mitä huimin sielu. Elokuvan sielu puolestaan on nimiosan Yolande Moreau.

kulttuuri
Yolande Moreaun esittämä Séraphine harppoo ruohikossa kassia kantaen.
TS Productions

Séraphine Louis, taitelijanimeltään Séraphine de Senlis, syntyi vuonna 1864 työläisperheen tyttäreksi pieneen ranskalaiskylään ja jäi varhain orvoksi. Elokuva alkaessa hän on 50-vuotias työn sierettämä nainen, joka ahkeroi elantonsa siivoojana ja pyykkärinä lantti kerrallaan.

Kuulostaa surkealta, mutta Séraphine ei ole onneton. Hän rakastaa luontoa, varsinkin puita, hänellä on lapsenusko, ja hän on hiljakseen kotonaan kylässä, joka ei ymmärrrä hieman erikoista naista mutta ei pahasti puutu hänen elämäänsä. Ennen muuta hänellä on intohimo: enkeli on kehottanut häntä maalaamaan.

Ohjaaja Martin Provost antaa tilaa Yolande Moreaun hallitulle tulkinnalle pyykkikärryineen töpöttelevästä, puita halailevasta naisesta, jossa on samalla sekä suoraviivaista lapsekkuutta että salattua viisautta. Täydellisenä taustana Moreaulla ovat Ranskan maaseudun kypsänpyöreät värit, joille Laurent Brunet’n viipyilevä kameratyö antaa tilaa.

Tasapainossa pientä ja suurta

Séraphinen elämän käännekohdaksi osoittautuu uusi asiakas, saksalainen taidekauppias Wilhem Uhde, jonka asunnon Séraphine saa siivottavakseen.

Hän herättää miehen huomion ensin eksentrisyydellään ja sitten tauluillaan, joiden materiaalit – teurastajalta vaivihkaa viety veri, kirkon kynttilöistä kähvelletty mehiläisvaha – ovat yhtä erikoisia kuin kuvat itse.

Ulrich Tukur Uhden roolissa on oivallinen vastapaino Moreaun Séraphinelle. Toisen maailma on ulkoa pieni mutta sisältä huikaisevan avara. Toiselle taas maailma on auki mutta sielua pidättelevät yhteiskunnan kahleet, jotka ovat Séraphinelle aivan oudot. Hänen silmissään Uhde on sukua maalauskäskyn antaneelle enkelille, mutta käytännössä Uhde on kyllä sympaattinen mutta samalla onneton ja arka mies.

Seraphine on Ikuistettujen hetkien sisarelokuva

Séraphine on tavallaan tragedia, tavallaan ei. Sillä ei ole onnellista loppua. Séraphinelle ei hurrata pariisilaisgallerian avajaisissa, vaan ensimmäinen maailmansota, 1930-luvun maailmanlama ja lopulta psykoosi tulevat tielle. Mutta huonomminkin olisi voinut olla: Uhdeen tutustuminen päästää Séraphinen taiteelliseen täyttymykseen, eikä hän sitä ennenkään ole uhri olosuhteistaan huolimatta.

Hänelle, jota ei haittaa kaikenpuolisen actionin – ja pitkälti puheenkin – puuttuminen elokuvasta, Séraphine on miltei täydellinen valinta. Kompastelua on oikeastaan vain Seraphinen romahduksen perusteluissa. Nopea hyppäys psykoosiin on suotta jyrkkä kulma loivassa kerronnassa.

Ikänsä köyhyydessä eläneen naisen äkillinen vauraus ja sen menettäminen ovat kyllä looginen peruste mielenterveyden heilahtamiseen, mutta ”eroottinen ekstaasi”, josta Séraphinen elämäntarinan yhteydessä on puhuttu, jää elokuvassa melkeinpä vain yhden yllättävän hääpuvun symboloimaksi. Vika ei kuitenkaan ole suuri.

Séraphine on ollut kotimaassaan Ranskassa erittäin katsottu ja kiitetty. Sille satoi peräti seitsemän Suomen Jusseja vastaavaa César-patsasta, muun muassa parhaan elokuvan palkinto ja Moreaulle parhaan pääosan palkinto.

Suomessa Séraphinelle voi ilman muuta ennustaa ainakin yhden ystäväryhmän: he, jotka pitivät ruotsalaisesta Ikuistetut hetket -elokuvasta. Siinä on miltei yhtä rauhallinen rytmi, ja ennen muuta tarinat ovat sisaret. Kummassakaan nainen, joka on syntynyt pelkkään arkiseen raadantaan, ei luovu luovuudestaan.

Lähteet: YLE Uutiset / Anniina Wallius

Lue seuraavaksi