Michael Moore ja kapitalismin musta kirja

Amerikan oikeisto on saanut levätä jo tarpeeksi, tuumi Michael Moore, ja lähti jälleen härnäämään niitä joilla on. Eikä tällä kertaa ole tähtäimessä sen vähempää kuin koko Yhdysvaltain talousjärjestelmä. Capitalism – A love story on tuttua yksisilmäistä Moorea, mutta aikaisempaa kiukkuisempana ja viihdyttävämpänä.

kulttuuri
Michael Moore Capitalism - A love story
Overture Films

Elokuvan mukaan suuri raha hermostui 1970-luvun lopulla, kun presidentti Carter kehtasi ilmaista taantuman jälkeen kapitalismin vastaisiksi tulkittavia mielipiteitä. Niinpä Wall Street korvasi presidentin kapitalistien mainosmiehellä, Reaganilla, ja aloitti ryöstelyjuhlan. Tapahtumat kulminoituivat viime vuosiin, kun pankkisektori laukaisi maailmanlaajuisen talouskriisin ja junaili sitten itselleen kaikkien aikojen tukipaketin.

Moore myötäilee uuskonservatiivisen PNAC-ajatushautomon ajatusta Yhdysvalloista uutena Roomana. Hän vain muistuttaa, että Roomankin mahti perustui orjatyövoimaan ja että sivistynyt valtio päätyi diktaattorin käsiin. Siis republikaanidiktaattorin; Barack Obama on Moorelle uuden toivon lähettiläs.

Niinkin abstraktia aihetta kuin talousjärjestelmää on hankala tallentaa filmille. Siinä ei ole tarttumapintaa. Moore on kuitenkin paikannut ongelmaa lisäämällä satiirin volyymia. Subprime-lainan mainoksen hän on dubannut mafia-äänellä, presidentti Bushin taloutta koskevaan puheeseen on lisätty erikoistehosteita, eikä hän arastele laittaa sanoja Jeesuksenkaan suuhun.

Kristityn oikeiston kiusaksi Moore on myös löytänyt kirkonmiehiä kameran eteen ihmettelemään yhtiöiden toimintaa. Yksi elokuvan tasapainoisimmista ja vaikuttavimmista kohtauksista onkin detroitilaisen piispan kanta siitä, mitä Jeesus ajattelisi kapitalismista.

Me vastaan ne

Elokuvan saatua ensi-iltansa Yhdysvalloissa esiin nousi vanha syytös: Moorehan on itse miljonääri, hän kuuluu niihin parhaiten tienaaviin muutamaan prosenttiin. Eihän järjestelmän arviointi katso lompakon kokoon, mutta kyllä Moore itsekin tekee selvän jaottelun niihin ja meihin. Vielä kymmenen vuotta sitten The Big Onessa hän pohti menestystään kameran ääressä sekavin tuntein.

Capitalism – A love storyssa ”ne” ovat pankkeja ja yhtiöitä, jotka häätävät ”meitä” asunnoista, polkevat palkkoja ja tarvitsevat lopulta elvytystä. Yhtiöiden jalkoihin jääneiden ihmisen kohtaloilla haetaan vaikeaan aiheeseen lisää konkretiaa, mutta itkevien ja kiroilevien vähäväkisten rooliksi tuntuu jäävän ladata katsojaan lisää kiukkua ennen seuraavaa yhtiösikailun paljastamista.

Moore on parhaimmillaan silloin, kun hän kaivaa esiin tapahtumien taustat valtaapitävien harhautusten tai sokerikuorrutusten takaa. Jälleen kerran tarjolla on katsojan moraalia vääntäviä maistiaisia järjestelmän ylilyönneistä. On yhtiön työntekijöistään asettamia henkivakuutuksia, joiden tuottavuudesta yhtiö on huolissaan, kun työväkeä kuolee odotettua vähemmän. Tai matkustajalentojen kapteeneita, joiden palkka ei riitä edes ruokaan. Tai se, että edes Harvardin tai Lehman Brothersin asiantuntijat eivät osaa oikein selittää, mitä ne johdannaiset ovat.

Tai pian valtion tukiaisten varaan heittäytyvän Citigroupin vuonna 2005 rikkaimmille sijoittajilleen lähettämä luksustuotteisiin keskittyvän rahaston kirje, jonka mukaan Yhdysvallat onkin plutonomia: Valtio on jaettu rikkaisiin ja muihin, ja juuri rikkailla on mahdollisuus ottaa osansa talouspyrähdyksistä.

"Tulin pidättämään johtajanne"

Kongressin viime vuonna hyväksymä 700 miljardin dollarin tukiaispaketti onkin Mooren mukaan 30 vuotta jatkuneen ryöstöretken viimeinen suuri keikka. Itse kriisinsä aiheuttaneet pankit runnoivat sen läpi kongressissa, rahojen käytöstä ei tunnu olevan tarkkaa tietoa ja kaikki tuntuu jatkuvan ennallaan.

Siitä elokuvantekijä saa kimmokkeen lähteä tekemään kansalaispidätyksiä suuryhtiöissä. Tai siis törmäilemään vartijoiden kämmeniin yhtiöiden porteilla. Tyhmäähän se on, mutta jotenkin aika hauskaa.

Mooren elokuva on jälleen dokumentti vain sanan väljimmässä merkityksessä. Todellisuudesta irrotetaan vain kaikkein pahimmat esimerkit ja ne yleistetään. Eikä Capitalism – A love story edes halua piilottaa asenteellisuuttaan, valkokankaalla otsikkoa seuraa heti valvontakamerakuvaa pankkiryöstöistä.

Mutta niille, jotka ovat aiemminkin nauttineet rikkaan ja ahneen vähemmistön ryöpytyksestä, tarjolla on makeaa mahan täydeltä.

Lähteet: YLE Uutiset / Ville Laakso