Meri Valkama: Kenelle kellot soivat?

Aikana ennen metrinmittaisia ja niiden iltanukutuksia asuin suuren kirkon naapurissa. Joka sunnuntaiaamu heräsin sen kellojen soittoon.

Yle Blogit
Meri Valkama.
Meri Valkama.Heikki Valkama.

Pili pili pom, pili pili pom, po pom, po pom, po pom.

Torstai-ilta, kello lähenee yhdeksää. Lapsi on sulkenut silmänsä ja hengitys on tasaantumassa, kun kaiken materian lävistävä pilipaliääni rikkoo hiljaisuuden.

Silmät rävähtävät auki. Jäätelöauto!

Ei taas, sadattelen mielessäni, mutta metrinmittainen on jo jalkeilla. Koska en raaski olla ilonpilaaja, seuraan perässä. Yhdessä lompsuttelemme pihatien päähän auton luo. Niin kuin aina, ostamme paketin erivärisiä jäätelöpuikkoja. Sitten patistan lapsen takaisin vuoteeseen.

Useimmiten ärsyyntyminen muuttuu hymyksi – eihän lapsen ilon edessä voi murjottaa.

Kerran kahdessa viikossa tapahtuva iltahäiriö on toki mitätön harmi. Useimmiten ärsyyntyminen muuttuu hymyksi – eihän lapsen ilon edessä voi murjottaa.

Jäätelöauto ei kuitenkaan ole vain jäätelöauto. Suomalaiskansallisen hiljaisuuden keskellä se on yleisesti hyväksytty poikkeus, muistutus siitä, minkälaisia ääniä siedämme yhteiskunnassamme ja ennen kaikkea reviireistä tärkeimmällä – kotikadullamme.

Aikana ennen metrinmittaisia ja niiden iltanukutuksia asuin suuren kirkon naapurissa. Joka sunnuntaiaamu heräsin sen kellojen soittoon. Ääni synnytti minussa myönteisiä tunteita. Kellojen kuminassa koin saavani annoksen turvaa ja rauhaa. Kaupunginosien rajat ylittävä jylinä oli kuin juhlava ilmoitus: valtakunnassa kaikki hyvin.

Sitten kalkatus alkoi ärsyttää minua. Kun kellot olivat tuhonneet riittävän monena viikonloppuna aamu-uneni, kuulin kysyväni, miksi minun, kirkkoon kuulumattoman ihmisen, piti herätä vain, koska naapurissa oli alkamassa jumalanpalvelus.

Siksi, koska valtaosa suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon, joku vastasi minulle.

Siksi, koska ainahan kelloja on soitettu, sanoi toinen.

Minusta vastaukset olivat laiskoja ja ylimielisiä.

Tilastokeskuksen huhtikuussa julkaiseman väestötilaston mukaan viidennes suomalaisista ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan.

Viidennes, siis noin miljoona suomalaista.

Silti kirkko näkyy ja kuuluu meillä koko ajan ja kaikkialla: valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksissa, koulujen syys- ja kevätjuhlissa, pyhäpäivinä... Kun minä ja miljoona muuta uskonnotonta jonakin päivänä kuolemme, todennäköistä on, että meidät haudataan kirkon maahan. Käräjäoikeuden todistaja saa sentään mahdollisuuden valita, lausuuko valan Jumalan vai vakuutuksen omatuntonsa kautta.

Vaikka oma uskonnottomuuteni on pitkän pohdinnan tulosta, en juuri kiinnitä huomiota siihen, millä eri tavoilla kirkko arjessani vaikuttaa. Kuten kirkon kelloihin ja jäätelöautojen ääniin, muuhunkin turtuu. Suurta osaa kirkkolähtöisistä perinteistä tai käytännöistä ei tule edes ajateltua uskonnollisuuden ilmentyminä.

Silti sekä kirkko että jäätelöauto vievät tilaa äänimaisemasta, jonka toivoisin olevan mainostamisesta ja kaikesta ideologisesta tuputuksesta vapaa.

Silti sekä kirkko että jäätelöauto vievät tilaa äänimaisemasta, jonka toivoisin olevan mainostamisesta ja kaikesta ideologisesta tuputuksesta vapaa.

Jotain on muuttunut vuosista, jolloin kirkonkellot pilasivat aamu-uneni. Kun nykyisin sunnuntaina kuulen jumalanpalveluskutsun, koen jälleen eräänlaista turvaa ja rauhaa. Ajattelen, että vaikka en uskontoa harjoita, sen ilmentymien keskellä eläminen ei ole minulta pois.

Liian monta kertaa olen nähnyt, kuinka ohikulkija pui kadulla kulkevalle Hare Krishna -kulkueelle nyrkkiä. Vielä useammin olen kuullut, kuinka järkevänä pitämäni ihminen kertoo vastustavansa moskeijoiden rakentamista tai uskonnottomien hautausmaita.

Tänä päivänä ajattelen, että kirkonkelloista tai jäätelöautosta meuhkaaminen olisi alentumista samaan. En halua edistää kehitystä, jossa suurin tavoite on täydellinen hiljaisuus. Perimmäinen toiveeni on moniääninen yhteiskunta, jossa kellä tahansa on uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta oikeus ja mahdollisuus tulla kuulluksi. Ja moniäänisyydellä en nyt tarkoita, että kaipaisin lisää meteliä.

Pikku hiljaa asia on tullut harvinaisen selväksi: Tässä maassa pelottavan moni kuvittelee valtaosan ihmisistä olevan samaa, evankelisluterilaista massaa. Samaan aikaan hämmentävän harva ymmärtää, että vieraan uskonnon vaikutuksen alla elää jo nyt vaikka kuinka moni.

Miljoona, jos tarkkoja ollaan.

Ei itselleen vieraan lähellä eläminen niin kamalaa ole, kun siihen tottuu. Oikeastaan se on vähän kuin joka toinen torstai-iltani jäätelöauton kanssa. Kun hiljaisuuden lävistää ääni, josta en pidä, ärsyynnyn hieman. Sitten näen, että se tekee poikani onnelliseksi.

Meri Valkama

Kirjoittaja on Journalisti-lehden toimittaja.