Espanja kiistelee sisällissodan joukkohaudoista

Espanjan maaperä kätkee yhä lukuisia nimettömiä joukkohautoja, joissa arvellaan makaavan yli satatuhatta kateissa olevaa uhria. Uhrit ovat sisällissodan aikana, ja sen jälkeen, surmattuja kenraali Francisco Francon oikeistovoimien vasemmistolaisia vastustajia, ns. tasavaltalaisia.

Ulkomaat

Yhteiskuntasovun nimissä virallinen Espanja aikoi jättää sisällissodan (1936 - 39) joukkohaudat unohduksen yöhön. Maan oikeisto vastustaa kiivaasti sodan hävinneen osapuolen uhrien etsintää ja tunnistusta. Oikeisto sanoo, ettei pidä repiä auki vanhoja haavoja. Kuitenkin vuonna 2000 Emilio Silva -niminen toimittaja halusi saada varmuuden siitä, mitä hänen isoisälleen tapahtui ja löytää tämän jäänteet. Lokakuussa kahdeksan vuotta sitten Silva onnistui löytämään isoisänsä teloituspaikan. DNA-tutkimus mahdollisti tunnistuksen. Silvan hankkeesta virisi yhteiskunnallinen liike. Tänään Espanjassa on kymmeniä vasemmistouhrien omaisten ja jälkeläisten yhdistyksiä, joiden tavoitteena on etsiä kotiseutunsa joukkohaudat ja - mikäli mahdollista - avata ne uhrien tunnistamista ja kunniallista hautausta varten. Nämä yhdistykset ´historiallisen muistin palauttamiseksi´ (Asociaciónes para la Recuperación de la Memoria Histórica) ovat tähän mennessä kaivaneet esiin vasta noin 4 500 uhrin jäänteet. Se on yksityistä vapaaehtoistyötä vähin resurssein. Viime vuosina julkista tukea on jonkin verran saatu. Sosialistipuolueen hallitus ajoi joulukuussa 2007 läpi ns. lain historiallisesta muistista, joka vaatii kaikkia viranomaisia auttamaan yhdistyksiä. Lain täytääntöönpano on kuitenkin kesken, eikä laki myöskään edellytä, että valtiovalta ottaisi tehtävän itse vastuulleen. Nyt lokakuussa tunnettu tutkintatuomari Baltazar Garzón on pyrkinyt määräämään, että virallinen komitea perustettaisiin johtamaan 19 joukkohaudan avaamista, mutta on toistaiseksi epäselvää onko Garzónilla tässä toimivaltuuksia. - Mitä me pyydämme on, että valtio ottaisi koko asian hoitoonsa. Tämä työ ei saa olla kiinni jonkun arkeologin lomista kuten nyt. Se on absurdia, Emilio Silva sanoo. Oikeisto hautasi omat uhrinsa Espanjalaisissa kylissä usein elää jonkinlainen suullinen tieto siitä minne ihmisiä vietiin ammuttaviksi. Uhrien suvuissa tiedetään yhä minä päivänä isä tai veli tai sisko katosi, saatetaan muistaa millainen ilmakin oli. Henkilötiedot yleensä ovat tallella rekistereissä. Mitään tästä ei kuitenkaan voinut puhua julkisesti sisällissodan jälkeen, diktatuurin vuosina 1939 - 1975. Puhumattakaan, että olisi voinut tehdä asialle jotain. Sodan jälkeen voittoisa oikeisto Francon johdolla etsi kyllä omat uhrinsa, ja hautasi heidät arvokkain menoin. Kirkoissa on muistotaulut näille "isänmaan puolesta kaatuneille". Francon hautamonumentti Madridin läheisillä vuorilla on massiivinen, vankityöllä tehty temppeli, ja valtiovallan hoidossa. Sen sijaan hävinneiden jälkeläiset joutuvat yhä 30 vuotta demokratiaan siirtymisen jälkeenkin etsimään kadonneita omaisiaan itse maastosta. Kun asiasta kiistellään tv-keskusteluissa, Espanjan oikeiston edustajat saattavat sanoa suoraan, että "parempi on antaa maata siellä". Menneitä ei pidä kaivella, koska niin on aikoinaan sovittu. Oikeisto myös uhkaa nostaa uudestaan pöydälle vasemmiston veriteot ja rikokset, jos menneitä pöyhitään. Jossain määrin niin on jo tehtykin. Kansallisen sovinnon henki Kun Francisco Franco kuoli marraskuussa 1975, Espanja kävi läpi epävarman siirtymäkauden. Ei ollut varmaa hyväksyvätkö armeija, kirkko ja muut francolaiset piirit siirtymän demokratiaan. Rauhanomaisen siirtymän varmistamiseksi pyrittiin kansalliseen sovintoon. Vuoden 1977 lokakuussa säädettiin parlamentissa armahduslaki, Ley de Amnistía, joka mitätöi kaikki diktatuuriajan poliittiset rikokset. Lain henki on selvä: aloitetaan aivan puhtaalta pöydältä, kaikki mennyt nollataan. Vanhan francolaisuuden riveihinsä sulauttanut Espanjan nykyoikeiston kansanpuolue (Partido Popular) pitää lujasti kiinni tästä siirtymäkauden "kansallisen sovinnon hengestä". Se varoittaa hyvin herkästi vasemmistoa rikkomasta siirtymäkauden sopimuksia ja henkeä. Espanja on yhä tänään vahvasti oikeisto- ja vasemmistoleireihin kahtiajakautunut maa. Vieläpä niin, että poliittinen suuntautuneisuus kulkee suvuissa. Sosialistipuolueen on vaikea hallitusvallassakaan tehdä sellaista, mikä toisessa leirissä määritetään yhteiskuntasovun rikkomiseksi. Pääministeri José Luis Rodriguez Zapateron sosialistit luovivat pienin askelin. Esimerkiksi Francon ratsastajapatsas poistettiin Madridista muutama vuosi sitten - entisen kommunistijohtajan Santiago Carrillon syntymäpäivänä. Protestien pelossa patsas vietiin pois yllättäen ja yön pimeydessä. Osa oikeistosta oli raivoissaan, mutta toisaalta nykyään ei enää voi ajatella, että kansanpuolue vaatisi diktaattorin patsasta takaisin. Viime joulun alla vastoin kansanpuolueen tahtoa säädetty laki historiallisesta muistista määrää poistamaan julkisilta paikoilta lähes kaikki Francon ajan muistomerkit, ja muuttamaan francolaisuutta kunnioittavat kadunnimet, joita on edelleen paljon kautta maan. Lain täytäntöönpano on kuitenkin kiinni kunnista ja maakunnista. Se etenee takkuillen. On myös ilmeisen vaikeaa pakottaa kirkkoa poistamaan tiloistaan muistotauluja francolaisille "isänmaan puolesta" kaatuneille. "Syytä epäillä rikosta ihmisyyttä vastaan" Francon aikana poliittisen tuomion saaneille annetaan nyt hakemuksesta moraalinen kunnianpalautus, mutta diktatuuriaikana langetettuja tuomioita ei kumota, eikä niitä käsitellä uudelleen. Moni on viime vuosina hakenut oikeuslaitokselta asiansa uutta käsittelyä, mutta pyynnöt on järjestelmällisesti torjuttu. Joukkohautojen osalta uusi laki siis määrää viranomaiset antamaan apua omaisiaan etsiville, mutta ei ota etsintää valtion käsiin. Yhdistykset ovat kannelleet vaikutusvaltaiselle tuomari Baltasar Garzónille, joka järjesti mm. Chilen ex-diktaattori Augusto Pinochetin pidätyksen taannoin Lontoossa. Garzón on valtakunnallisia juttuja käsittelevän tuomioistuimen Audiencia Nacionalin tutkintatuomari. Lokakuun puolivälissä Garzón esitti tuomioistuimelleen, että hänelle jätettyjen kanteluiden nojalla on syytä epäillä Francon, hänen johtavien upseeriensa sekä hänen hallintonsa syyllistyneen vuosina 1936 - 52 järjestelmälliseen poliittisten vastustajien tuhoamiseen, mikä on saattanut olla kansainvälisen oikeuden mukaan rikos ihmisyyttä vastaan. Tällä perusteella hän katsoo, että tuomioistuimen olisi käsiteltävä asiaa. Garzónin kirjelmän mukaan kadonneita on ainakin 114 226. Hän on antanut määräyksen perustaa virallinen komitea valvomaan 19 paikallistetun joukkohaudan avaamista - listalla on mm. paikka, jossa kuuluisa runoilija Federico García Lorca ammuttiin Granadassa.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Espanjassa oikeuslaitoksen piirissä virallisesti esitetään sodan ja diktatuuriajan rikosten tutkintaa. Tuomioistuimen syyttäjälaitos on kuitenkin torjunut Garzónin perustelut vetoamalla mm. vuoden 1977 armahduslakiin, sekä katsomalla, ettei nykyisin omaksuttuja kansainvälisiä sopimuksia voi takautuvasti soveltaa, ja että ylipäätään niiden soveltaminen on aina kansallisen lainsäädännön alainen kysymys.

Mikäli tuomioistuin päättää hylätä Garzónin perustelut, silloin tämä oikeushanke saattaa kaikin osin raueta. Päätöstä odotellaan parin kuukauden sisällä.

Lähteet: Jyrki Palo / Madrid