1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. kulttuuri

Arvio Runeberg-palkintoehdokkaiden teoksista

YLE Kulttuurin kirjallisuustoimittajat arvioivat kaikki Runeberg-palkintoa tavoittelevat teokset.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen kirjoittaa Viron onnettomasta lähihistoriasta ja erityisesti naisten kokemasta väkivallasta. Päähenkilöinä on kaksi naista, vanha Aliide ja nuori Zara. Oksanen kuvaa väkevästi kahden eri sukupolven naisen kautta, kuinka Viron valtion traagiset tapahtumat tunkeutuvat yhden perheen elämään. Vaikka kirja kertoo Viron lähihistoriasta, siinä on päällimmäisenä yksittäisten ihmisten keskinäinen vihanpito.

Robert Åsbacka: Orgelbyggare (suom. Katriina Huttunen, Urkujenrakentaja)

Vanha mies suree Estonian onnettomuudessa kadonnutta vaimoaan. Hieno romaani surusta, sovinnosta ja rakkaudesta. Tavattoman taitavasti ja konstailemattomasti Åsbacka kirjoittaa myös taiteesta ja arjesta. Siitä miten taide ylevöittää arjen, tekemättä siitä kuitenkaan elitististä ja arki tasoittaa taidetta, tekemättä siitä kuitenkaan kosiskelevaa. Yksi tänä vuonna ilmestyneestä Estonia-romaanista.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalosen romaanin yhtenä suurena ajatuksena on, että maailma on edelleen yhtä iso ja tuntematon kuin ennenkin. Maailman suuruutta lähtee kokemaan ja mittamaan nelihenkinen seurue: Graham, hänen vaimonsa Isla, suomalainen Petr ja hänen veljensä Kari. He matkaavat Edmund Halleyn juhlavuoden kunniaksi oudossa kilpailussa maailman ympäri nolla pituuspiiriä myöten yhtä alkeellisin tavoin kuin 1700-luvulla. Yksi romaanin komeista ja tärkeistä lauseista on, että kaipaus on maailman summa.

Marjo Niemi: Miten niin valo

Romaani on tiivis, kieleltään taloudellinen, hyvin konkreettinen, mutta persoonallisen värikäs. Se on täynnä toimintaa ja Niemi on rakentanut teoksensa hyvin asetelmalliseksi, suorastaan keinotekoiseksi.

Marjo Niemi kuvaa naisia, jotka vuosien jämähtämisen jälkeen havahtuvat, heräävät horteesta. Nämä sattumalta toisiinsa tutustuvat naiset tunnustavat toisilleen olevansa äitinsä tai isänsä tyttöjä. Äidin tyttö ei ikinä lähde koska miehet ovat jotka lähtevät, eivät naiset. Isän tyttö on taas halveksii itseään, jos hän huolii jonkun muun kuin isänsä.

Niina Repo: Arpi (valokuvat Laura Malmivaara)

Rintasyöpään sairastunut Niina Repo kirjoitti syöpähoitojensa aikana tämän koskettavan ja rohkean teoksen. Repo pohtii naisena olemista, siitä miten tulla naiseksi ja niitä odotuksia, joita siihen liittyy kun ei haluaisi muuta kuin nauttia omasta vartalostaan. Tämä ajatus laajenee yleiseksi, koska Revon mukaan meillä kaikilla on arpi. Hieno kirja, hyvä nosto listalle.

Marko Kitti: Meidän maailma

Marko Kitin romaani on riipaiseva kertomus syrjäytyneiden ihmisten elämästä. Kaksi lasta Janne ja Lauri joutuvat elämään väkivaltaisen äitinsä mielivallan alla. Kuvaus siitä miten meihin ihmisiin syntyy loputon ahdistus. Tarina etenee vuoroin lapsen minä -kerronnan vuoroin aikuisen äänen kautta. Kirjoittamisella Lauri pyrkii vapautumaan lapsuuden traumoistaan, mutta löytyykö vapaus tuhoamalla entiset kipeät muistot - sitä kirja panee lukijan kysymään itseltään. Paljon käsiteltyyn aiheeseen Kitti on löytänyt yllättävän persoonallisen näkökulman.

Daniel Katz: Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita

Daniel Katzin tarinat ovat pääosin eläinfaabeleita. Faabeleiden maailma ei ole oikeudenmukaisuuteen perustuva vaan siellä hallitsee valta ja voima. Eläinten kautta Katz tutkailee ihmisten välisiä valtataisteluja ja nykyajan moraalia. Loppumattomalta tuntuvalla mielikuvituksellaan Katz on luonut tarinoihin huumorilla höystettyjä tilanteita naisen ja miehen tai uroseläimen ja naaraan välille. Katz on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen ehkä liiaksikin, koska lopputuloksena on ylitsepursuava ja sekava kokoelma. Lukijan on hieman vaikea hahmottaa mihin Katz on tarinakokoelmallaan tähdännyt - ehkä hän on vain halunnut naurahtaa maailmalle.

Juhana Vähänen: Avaa tule

Runous parhaimmillaan kyseenalaistaa sen miten me kielellämme hahmotamme maailmaa. Juhana Vähänen tekee sen ennakkoluulottomasti mutta runouden modernismin perinteen tuntien. Hän kirjoittaa omalaatuista ja outoa kieltä osin vastakohtaisuuksia ja osin toistoa käyttäen. Vähänen vaatii runoilijaa luottamaan intuitioonsa, koska maailma on epäluotettava eikä sen arvosteleminen johda oikein mihinkään. Häneltä on turha odottaa ehjää selitysmallia maailmasta. Jokainen täällä voi luottaa ainoastaan itseensä, kirjoittaa Vähänen. Kun oireilee maailman hulluutta ja luottaa vain vaistoonsa, silloin Vähänen tuntee olonsa kotoisaksi.

Juhana Vähäsen tyyli tuntuu vielä selkiintymättömältä eikä kovin omaperäiseltä.