Työperäisestä ihmiskaupasta näkyy vain jäävuoren huippu

Suomessa tapahtuva työperäinen ihmiskauppa on tyypillistä piilorikollisuutta. Tapaukset vaihtelevat alipalkkauksesta pakkotyöhön, viranomaiset tunnistavat ilmiön huonosti, eivätkä uhrit halua tai voi puhua. Usein tuomiot kaatuvat näytön puutteeseen.

Kotimaa
Mies kävelee portaita alas ränsistyneessä rappukäytävässä.
Yle

Moni lähtee maailmalta Suomeen töihin suurin toivein valheellisten lupausten houkuttelemana. Todellisuus onkin raskasta työtä tauotta, aivan muuta työtä kuin sitä, mistä oli sovittu. Palkka on mitätön tai sitä ei ole. Jos palkkaa maksetaan, voi työnantaja periä sen samantien takaisin todellisten tai väitettyjen velkojen kattamiseksi.

Jos pitsa maksaa kaksi euroa, niin jokainen voisi ehkä miettiä, mitä siellä taustalla on

Erikoissuunnittelija Natalia Ollus

Ihmiskaupan uhri on keskellä vierasta kulttuuria, vailla kielitaitoa ja kontakteja ulkomaailmaan. Paperit voivat olla työnantajan taskussa ja vähät rahat menevät pomon perimään mielipuoliseen vuokraan. Ihmiskauppa on harmaan talouden äärimmäinen muoto, jonka haitari ulottuu alipalkkauksesta pakkotyöhön.

Yhteistä tapauksille on se, että uhrin on erittäin vaikea päästä irti tilanteestaan, kuvailee erikoissuunnittelija Natalia Ollus Euroopan kriminaalipolitiikan instituutista.

- Hänellä on paljon velkaa, hän ei tiedä suomalaisesta yhteiskunnasta tai meidän työelämämme pelisäännöistä yhtään mitään ja hän ei pysty lopettaman sitä työntekoa. Usein hän on vielä sukulaissuhteessa työnantajaan. Ja toisin kuin meillä usein viranomaiset luulevat, se ei auta uhria, vaan tekee hänet entistä haavoittuvammaksi.

Oikeuskäytäntö vasta hakee muotoaan

Uhri harvoin puhuu itse tilanteestaan. Usein ikävä kokemus halutaan unohtaa, aiemmat kokemukset viranomaisista ovat karvaita, tai uhri saattaa haluta suojella sukulaisiaan. Taustalla voi olla myös huoli siitä, vaikeuttaako tapauksen käsittely maahan jäämistä.

Jos uhri puhuukin, on näytön saaminen silti vaikeaa; usein ihmiskauppatapauksissa on sana sanaa vastaan. Toistaiseksi ainoa tuomio on annettu tapauksessa, jossa helsinkiläinen kynsistudio piti raskaana ollutta vietnamilaisnaista palkatta työssä. Tapauksessa näyttö oli poikkeuksellisen vahva, tutkinnassa käytettiin muun muassa telekuuntelua.

Usein tuomion saaminen tyssää paitsi puutteelliseen todistusaineistoon myös siihen, että viranomaiset tunnistavat ihmiskaupan ilmiönä huonosti. Ote kuitenkin tukevoituu. Esimerkiksi Itä-Uudellamaalla on syyteharkinnassa kahta siivousfirmaa koskeva epäily ihmiskaupasta ja laittoman maahantulon järjestämisestä. Erikoissuunnittelija Natalia Olluksen mielestä parantamisen varaa vielä on. Ulkomaalaistarkastajia esimerkiksi on koko maassa vain yhdeksän, eikä ihmiskauppa edes suoranaisesti kuulu heidän valvontansa piiriin.

- Kontrolli on toiminut paremmin ja näitä tapauksia tunnistetaan paremmin. Ihmiskaupan tunnusmerkkien havaitsemisessa ja rikostutkinnassa on kuitenkin vielä oppimista, samoin siinä, miten uhria kohdellaan ja autetaan siinä vaiheessa, kun tapaus tulee ilmi.

Ollus harmittelee sitä, että ihmiskauppa jo terminä sumentaa monen ajatukset. Ongelmaan pureutumista vaikeuttavat väärät mielikuvat.

- Käsitteenä tämä on hankala. Ihmiset ajattelevat herkästi jotain aasialaista hikipajaa, jossa on koppiin kahlittuna orja työssä. Räikeimmät muodot eivät ole meillä tavallisia ja ihmiskauppaa Suomessa pitää käsitelllä suhteessa suomalaisiin työelämän sääntöihin eikä vaikka intialaisiin.

Eettistä kuluttamista ja sopimusoppia

Suomessa tapahtuvasta työperäisestä ihmiskaupasta tulee ilmi vain jäävuoren huippu ja ilmiön tilastointi on jokseenkin mahdotonta. Keskeinen apu uhrien heikkoon asemaan olisi Olluksen mukaan se, että jokaiselle ulkomaalaiselle työntekijälle kerrottaisiin heti maahan tullessa suomalaisista työelämän säännöistä sekä siitä, miten toimia, jos jokin menee pieleen.

Avainpelaajia ihmiskaupan ja kiskonnantapaisen työsyrjinnän juurimisessa ovat urakoiden ja palveluiden tilaajat. On aivan mahdollista vaatia esimerkiksi tositteet palkanmaksusta nähtäväksi, vaikka tilaajavastuulaki ei sitä edellytä.

- Voitaisiin enenevässä määrin pohtia esimerkiksi sitä, miksi jossain halvassa tarjouksessa on niin halpa hinta ja myös seurata sitä, toteutuvatko työehdot palveluntarjoajien osalta.

Ihmiskauppatapauksista monet ovat perheomisteisissa pikkufirmoissa, joissa sen paremmin yrittäjät kuin työntekijätkään eivät ole järjestäytyneitä. Silloin esimerkiksi kollegojen tai ammattiliittojen on vaikea vinkata rikoksista viranomaisille. Jokainen voi kuitenkin äänestää ihmiskauppaa vastaan lompakollaan, muistuttaa eettistä kuluttamista peräävä Natalia Ollus.

- Jokaisella meistä on jonkinlainen vastuu siitä, että jos pitsa maksaa kaksi euroa, voisi miettiä, mitä siellä taustalla on.