Kolme askelta yöhön huipentuu Fellinin ohjaukseen

Vuonna 1968 kolme eurooppalaisen elokuvan suurta ohjaajanimeä Roger Vadim, Louis Malle ja Federico Fellini ohjasivat Edgar Allan Poen novelleihin pohjaavan episodielokuvan Kolme askelta yöhön.

kulttuuri
Tähtiä.

Elokuvan aloittavan, Roger Vadimin ohjaaman jakson Metzengerstein keskiössä on serkkuunsa rakastunut, hulluuden partaalla horjuva kreivitär. Louis Mallen tarina William Wilson on kertomus kaksoisolentonsa vainoamasta sadistisesta upseerista. Elokuvan päättävä Federico Fellinin ohjaama Toby Dammit puolestaan kertoo italiaan uutta elokuvaansa filmaamaan saapuvasta, muiden tarinoiden päähenkilöiden tapaan, mieleltään epätasapainossa olevasta amerikkalaisesta näyttelijästä.

1960-luvulla, jonka lopulla Kolme askelta yöhön siis valmistui, Poen novelleja oli ahkerimmin elokuviksi kääntänyt halpistuotannoillaan tunnetuksi tullut Roger Corman. Nuo Cormanin Poe elokuvat leikkivät kauhukuvastolla, joihin kuuluivat kryptat, käytävät, arkut, lahonneet ruumiit, hämähäkinseitit sun muut, jotka nykyisin vaikuttavat vanhentuneilta ja osin naurettavilta.

Tätä taustaa vasten katsottuna euro-ohjaajien ote Poen novelleihin oli todella radikaali. Näissä lyhytelokuvissa ei haluttu pelotella katsojia kuvilla, vaan kaikki kolme ohjaajaa pyrkivät tunkeutumaan päähenkilöidensä päiden sisälle. Tämän psykologisemman otteen ohella kolmikko toi tarinoihinsa eurooppalaista dekadenssia, pyrkimys joka on erityisen silmiinpistävää sarjan kahdessa ensimmäisessä elokuvassa.

Molemmat näistä elokuvista sijoittuvat menneeseen, ylöspanoltaan kuitenkin kovin kuusikymmenlukuiseen aikaan. Molemmat tarinat ovat myös hyvin eroottissävytteisiä. Erityisen silmiinpistävää tämä on Roger Vadimin ohjaamassa aloitusjaksossa, jonka pääosissa nähdään sisarukset Jane ja Peter Fonda. Vadim tuntuu keskittäneen suuren osan voimistaan tämän suhteen myötä elokuvaan syntyvään vinoon seksuaalisen jännitteen kasvattamiseen, sen muut ulottuvuudet liki täysin unohtaen. Hiukan paremmin ovat asian Luis Mallen osiossa, jossa paneudutaan jo kahtia jakautuneen mielen painajaisiin. Seksillä on toki osansa tässäkin tarinassa. Erityisesti se tulee esiin elokuvan käännekohdassa, jossa Alain Delonin esittämä sadistinen upseeri pelaa pokeria yhdessä Brigitte Pardotin esittämän naisen kanssa. Pardot häviää pelin ja joutuu Delonin ruoskittavaksi, kunnes hänen parempi minänsä jälleen puuttuu peliin.

Elokuvan ehdoton huipennus on Federico Fellinin ohjaama Toby Dammit. Toisin kuin kaksi muuta episodia, irtoaa Fellinin tarina täysin sen pohjalla olevasta novellista. Fellini on rohkeasti siirtänyt tarinansa 1960-luvulle ja tehnyt sen päähenkilöstä turhamaisen, synkeiden ajatusten vainoaman elokuvanäyttelijän. Suuri osa tapahtumista sijoittuu kuvitteelliseen palkintogaalaan, jonka varjolla Fellini irvailee elokuvantekoon liittyville turhuuksille. Toby Dammit on ulkoisesti silkkaa yltäkylläistä, mestarillista Felliniä. Sisällöltään se on kuitenkin uskollinen Poelle, kertoen sisäisesti kärsivästä miehestä, joka kulkee maailmassa kuolema kannoillaan.

Mielenkiintoista kyllä, ei Fellinin alun perin pitänyt olla edes mukana tässä elokuvassa. Kolmannen tarinan ohjaajaksi oli nimittäin alun perin palkattu Orson Welles, jolla oli jo käsikirjoituskin valmiina, kunnes hän sitten tuntemattomasta syystä vetäytyi hankkeesta. Minkälainen olisi ollut wellesiaaninen Poe-tulkinta, jää täten ikuiseksi elokuvalliseksi arvoitukseksi. Onneksi häntä paikkaamaan saatiin Fellinin tapainen mestari, sillä ilman hänen hienoa lyhytelokuvaansa olisi Kolme askelta yöhön jo aikoja sitten vaipunut unohduksen yöhön.