Tähtihetki perjantaina 26.2.

Tällä viikolla esittelyssä olivat elokuvat I Love You Phillip Morris, Prinsessa Mononoke ja Sukunsa viimeinen. Tähtihetken juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu. He jakoivat tähtiä tämän viikon elokuville varsin samanmielisinä.

Aamu-tv
Nuoren pojan piirroshahmo katsoo kohti valoa.
Prinsessa Mononoke on tehty jo vuonna 1997.Studio Ghibli

Sukunsa viimeinen

Tarmo Poussu

Länsi-Siperian nenetsien katoavaa paimentolaiskulttuuria jo pari vuosikymmentä elokuvissaan tutkineen Markku Lehmuskallion ja hänen vaimonsa Anastasia Lapsuin uutuus jatkaa tutun aihepiirin loputtomalta vaikuttavaa kartoittamista – tällä kertaa tositapahtumiin pohjautuvan fiktion keinoin. Sukunsa viimeinen kertoo nuoresta nenetsitytöstä, joka 1960-luvun alussa joutuu jättämään perheensä ja kotikotansa ja aloittamaan opiskelun venäjänkielisessä koulussa.

Oman kielen, kulttuurin ja identiteetin menetys sekä niihin johtava kulttuuri-imperialismi ovat hiljaisen ja pienimuotoisen yksilötarinan suuria teemoja. Valitettavasti Lehmuskallio-Lapsuin elokuvassa ei ole kylliksi psykologista hienovaraisuutta ja ilmaisuvoimaa, jotta sen yksinkertainen tarina kasvaisi omien rajojensa ulkopuolelle.

Kerronnaltaan viipyilevä tai suorastaan ajelehtiva elokuva ei oikein kiteydy draamaksi. Varsinkin elokuvan lopetus tuntuu oudon hätäiseltä. Myös elokuvan ajankuva jättää toivomisen varaa.

Kenties Lehmuskallion ja Lapsuin kannattaisi jatkossa pitäytyä paremmin hallitsemansa dokumenttielokuvan parissa – tai vaihtaa jo vähän loppuun kalutulta tuntuvaa aihepiiriään.


Satu Linnapuomi

Haluaisin kovasti nähdä elokuvan Sukunsa viimeinen, mutta dokumenttielokuvana. Kiinnostavaan ympäristöön ja kiinnostavaan tapahtumakehykseen sijoitettu tositapahtumiin perustuva tarina on päätetty kertoa fiktiona, joka näyttää dokumentilta. Kameralle puhutaan suoraan, mäkäräiset surraavat kiinni kameran linssiin. Eri lajeja saa ja pitääkin toki sotkea, mutta mielestäni Sukunsa viimeisen pitkät tuokiot ja nenetsien perinteiden ja laulujen kuvaaminen sopisivat paremmin dokumentin keinoin kerrottaviksi.

Nenetsien pakko-opetus Neuvostoliitossa, kahden maailman kohtaaminen ja nenetsityttö Nekon (Aleksandra Okotetto) kaipuu tundralle ansaitsevat pääsyn valkokankaalle, mutta valitettavasti Sukunsa viimeinen on liiankin viipyilevä ja jopa kömpelö elokuva. Se rakentaa suuret odotukset Nekon elämän seuraamiseksi, mutta jännitteisestä alkutilanteesta huolimatta elokuva on jännitteetön ja lopputarina kurotaan harsien kasaan. Upeista maisemistakaan ei oteta hyötyä irti. Ohjaaja-käsikirjoittaja Anastasia Lapsui on onneksi saanut amatöörinäyttelijät elämään luontevasti kameran edessä.

Prinsessa Mononoke

Tarmo Poussu

Japanilaisen animaatiovelho Hayao Miyazakin ohjaustöistä viimeisenä saapuu Suomen valkokankaille vuonna 1997 valmistunut Prinsessa Mononoke. Tekijänsä maineikkaimpiin töihin lukeutuva piirroselokuva kertoo eeppisen, historiaa ja mytologiaa yhdistävän seikkailutarinan 1500-luvun Japanista. Kyseessä on Miyazakin synkin ja väkivaltaisin työ, jota ei pienille lapsille voi suositella eikä lastenelokuvaksi luokitella.

Elokuvan päähenkilö on nuori soturi nimeltä Ashitaka. Hän pelastaa kotikylänsä mystisen pedon hyökkäykseltä, mutta haavoittuu taistelussa kohtalokkaasti. Löytääkseen lääkkeen vammaansa hän matkustaa kaukaiselle seudulle, josta pedon arvellaan saapuneen.

Perillä Ashitaka majoittuu linnoitusmaiseen kylään, jonka sydän on suuri rautasulatto. Tuliaseita sulatossa valmistavat kyläläiset ovat rautamalmia saadakseen hävittäneet suuret alueet ympäröivää aarniometsää ja näin sysänneet mahtavat metsänjumalat sotaan ihmiskuntaa vastaan. Eläinhahmoisten jumalten riveihin on liittynyt myös elokuvan mystinen nimihenkilö, susien kasvattama ja niiden raivolla taisteleva tyttö.

Ihmisen ja luonnon välinen tasapaino on ollut uhattuna monissa Miyazakin elokuvissa, mutta ei koskaan yhtä synkin painotuksin kuin Prinsessa Mononokessa. Visuaalisesti komea ja tarinaltaan jäntevä elokuva sisältää huikean hienoja jaksoja, mutta 134-minuuttisena tuntuu sittenkin ylipitkältä.


Satu Linnapuomi

Mestarillisen Hayao Miyazakin elokuvia on tuotu vuosikymmenten viipeellä Suomen valkokankaille, mutta hyvää kannattaa odottaa. Olemme saaneet nähdä jo esimerkiksi elokuvat Laputa –Linna taivaalla, Naapurini Totoro ja Porco Rosso. Prinsessa Mononoke on yksi Studio Ghiblin parhaista animaatioista – ja varmaankin hurjin. Pelottavan elokuvan ikärajana on K-7 ja Prinsessa Mononoke ei olekaan mikään pienten lasten elokuva, vaan ennen kaikkea aikuisille tarkoitettu.

Miyazakin elokuvista tuttu luonnon ja metsän kunnioittaminen on erittäin vahvasti läsnä Prinsessa Mononokessa. Metsällä on omat jumalansa ja niiden tappaminen on pahinta mitä voi tehdä. Vihasta ja eri osapuolien yhteen sovittamattomista päämääristä kertova elokuva vie päähenkilönsä Ashitakan huimiin taisteluihin ja seikkailuihin, jotka tosin rönsyävät hiukan liiankin mutkikkaiksi. Prinsessa Mononoken maailma on täysin omalakinen, rikas ja runsas upeine hahmoineen ja paikkoineen. Omat suosikkini ovat ”puiden vauvat”, etäisesti hattivatteja muistuttavat pienokaiset, jotka puhuvat helisyttämällä päätään. Elokuvan henkilöt nimihenkilö mukaan luettuna eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja vaan he ovat monisyisiä ja todentuntuisia. Piirrosjälki on huikaisevan kaunista ja liike vauhdikasta. Maailma oli paljon köyhempi paikka ilman Studio Ghibliä ja Hayao Miyazakia.

I Love You Phillip Morris

Tarmo Poussu

Homoseksuaalisuus on amerikkalaisessa valtavirran elokuvassa yhä melkoinen tabu. Siitä kertoo sekin seikka, etteivät edes Jim Carreyn ja Ewan McGregorin kaltaiset tähdet riittäneet takaamaan Yhdysvalloissa teatterilevitystä John Requan ja Glenn Ficarran ohjaamalle homokomedialle I Love You Phillip Morris. Viihdyttävän komedian kotimaassaan kohtaamille levitysvaikeuksille on vaikea keksiä muuta selitystä.

Tositapahtumiin pohjautuvassa leffassa Carrey esittää teksasilaista poliisia ja kirkossa käyvää aviomiestä, joka eräänä päivänä astuu ulos kaapista ja tunnustautuu homoksi. Pian käy ilmi, että mies on myös patologinen valehtelija ja parantumaton huijari, joka päätyy ennen pitkää kalterien taakse. Siellä hän tutustuu elämänsä suureen rakkauteen: Ewan McGregorin esittämään hyväuskoiseen pikkurikolliseen.

I Love You Phillip Morris poukkoilee tarinassaan melkein yhtä päättömästi kuin sen päähenkilö elämässään eikä ohjaajakaksikko aina tunnu tietävän, tehdäkö pilaa homoista vai homokammoisista. Vai onko kyseessä sittenkin vain huijaritarina, jossa päähenkilöiden homoseksuaalisuus on pelkkä mauste?


Satu Linnapuomi

En yleensä kestä Jim Carreytä, mutta hän oli mahtava elokuvassa Man on the Moon, jossa hän esitti koomikko Andy Kaufmania. Elokuvan I Love You Phillip Morris päähenkilössä Steven Russellissa on itse asiassa jotakin samaa, lähes uskomattomine mutta tosielämässä tapahtuneine temppuineen. Valitettavasti vain tähän uutukaiseen Carreyn naamanvääntely ei lainkaan sovi, mutta sitä suuremmalla tarmolla Carrey sitä naamaansa vääntää virneeseen, etuhampaat välkkyen ja ylähuuli pinkeänä. Tämä häiritsee leffaan uppoutumista. Sen sijaan Ewan McGregor Phillip Morrisina on liikuttavan lutuinen.

I Love You Phillip Morris kertoo kahden homorakastavaisen tarinan, mutta kyseessä ei ole mikään herkkä Brokeback Mountain kakkonen. Elokuvalla on raikas ja reipas ote homouteen, ilman että aiheesta tehtäisiin suurtakaan numeroa. I Love You Phillip Morris esittää romantiikan kliseitä uudessa valossa ja tekee sen ilotellen. Leffan suurimpana ongelmana on, etteivät esikoisohjaajat Glenn Ficarra ja John Requa ole ilmeisestikään ihan osanneet päättää, tehdäänkö nyt draamaa vai komediaa. Niinpä lupaava leffa on jäänyt vähän puolitiehen.

Lähteet: YLE Uutiset