Kannas taipuu suurhyökkäyksen alla

Puna-armeija ei joulukuun rajuissa taisteluissa saanut murrettua suomalaisten puolustusta. Tammikuussa venäläiset keskittivät voimiaan Karjalan kannakselle ja suurhyökkäys alkoi 11. helmikuuta. Sodan loppuvaiheessa tilanne Kannaksella oli hyvin vaikea.

Yle Uutisten artikkeliarkisto
Lumipukuisia sotilaita asemissa metsässä
SA-kuva

Neuvostojoukkojen hyökkäyksen painopiste oli Länsi-Kannaksella Summan-Muolaanjärven –alueella, jossa suomalaisten asemia vastaan hyökkäsi seitsemän venäläisdivisioonaa. Ensimmäisenä päivänä venäläiset tekevät panssareiden tukemana murron Lähteen lohkolla. Lohkoa puolustaa 400 miehen vahvuinen pataljoona, jolla on vastassaan kokonainen neuvostodivisioona.

11. päivän illalla Lähteen lohkon sisäänmurto on neljä kilometriä leveä ja noin kilometrin syvä. Muualla Summassa hyökkäykset saadaan pysäytettyä.

Seuraavana päivänä Lähteen läpimurtoalue laajeni hieman. Suomalaisten vastahyökkäys alkoi 13. päivän aamuna, mutta se jäi tuloksettomaksi. Päivän mittaan venäläiset suurensivat pääpuolustuslinjan murtokohtaa, eikä suomalaisilla ollut enää voimia murron sulkemiseen. Ylipäällikkö Mannerheim antoi käskyn väliasemaan siirtymisestä iltapäivällä 15.2.

[ ](http://yle.fi/tvuutiset/uutiset/upics/liitetiedostot/kannas_maaliskuu_kartta.jpg)

Taipale kestää paineen

Itä-Kannaksen rajuimmat taistelut käytiin Laatokan rannan tuntumassa Taipaleessa. Noin viisi kilometriä leveää kannasta pitkin hyökkäsi kaksi neuvostodivisioonaa. Suomalaisilla oli Taipaleessa helmikuun alussa kolme jalkaväkirykmenttiä.

Suurhyökkäys alkoi myös Taipaleessa 11. päivänä jatkuen rajuna seuraavat päivät. Suomalaiset menettivät tukikohtiaan venäläisten päivällä tekemissä hyökkäyksissä, mutta valtasivat ne öisissä vastaiskuissa takaisin.

Koottuaan hyökkäysjoukkojaan uuteen iskuun puna-armeijan rynnistys jatkui 18. päivä. Taistelut aaltoilivat pienellä alueella rintamalinjojen pysyessä suunnilleen ennallaan. Suomalaiset menettivät Kirvesmäen ja Terenttilän tukikohdat, joista oli käyty verisiä taisteluja. Viiden päivän jälkeen venäläisten hyökkäysvoima oli heikentynyt selvästi. Taistelut jatkuivat Taipaleessa välillä hyvinkin kiivaina sodan loppuun saakka, mutta läpimurtohyökkäystä venäläiset eivät enää yrittäneet.

Itä-Kannaksen taisteluiden painopiste siirtyi sodan loppuvaiheessa Vuoksijoen tuntumaan Vuosalmelle. Vuosalmella oli suomalaisten II ja III Armeijakunnan väliraja, jota jouduttiin taka-asemaan siirryttäessä hieman muuttamaan. Venäläiset pyrkivät tekemään murron juuri armeijakuntien saumakohdassa.

Vuosalmesta taisteltiin rajusti ja venäläiset saivat vallattua alueen kannalta tärkeät Äyräpään kirkonmäen sekä Vuoksessa olevan Vasikkasaaren, joka helpotti vesistön ylitystä merkittävästi. 11. päivän hyökkäyksessä venäläiset saivat sillanpääaseman myös Vuosalmen puolelta, mutta lopullinen läpimurto jäi kiivaista yrityksistä huolimatta tekemättä.

Uusi uhka Viipurinlahdella

Länsi-Kannaksella vetäytyminen pääpuolustuslinjalta väliasemaan sujui suomalaisilta hallitusti puna-armeijan seuratessa kintereillä. Taistelut heikosti varustetussa väliasemassa alkoivatkin heti viimeisten joukkojen ryhmityttyä puolustukseen.

Väliasemat oli tarkoitus pitää muutaman viikon ajan, jotta taka-aseman linja ehditään varustaa. Suomalaisten vetäytyminen jatkui kuitenkin jo 27. päivän iltana. Perääntyminen alkoi sopivaan aikaan, sillä puna-armeija jatkoi hyökkäystään suomalaisten tyhjiin asemiin heti 28. päivän aamuna.

Suomalainen sotajohto yllätettiin helmi-maaliskuun vaihteessa, kun neuvostojoukot avasivat uuden hyökkäyssuunnan Viipurinlahdelle. Suomalaiset pitivät jäätynyttä merta suojaavana tekijänä, mutta vuoden 1940 poikkeuksellinen talvi oli Viipurinlahdella neuvostoliittolaisten puolella. Paksu jää mahdollisti raskaan kaluston ajamisen jäälle ja avoin taistelukenttä palveli hyvin suurten hyökkäysjoukkojen käyttöä.

Venäläiset valtasivat ensin Viipurinlahden saaria, ja varsinaiseen ylimenohyökkäykseen ryhdyttiin 4. maaliskuuta. Puna-armeija sai samana päivänä vallattua sillanpään Häränpäänniemen-Vilaniemen-Niskapohjan –alueella, jonne alettiin nopeasti siirtää mahdollisimman paljon joukkoja. Suomalaisten kannalta tilanne alkoi näyttää hyvin uhkaavalta, sillä eteneminen Viipurinlahdella aiheutti vakavan uhan Kannaksen armeijan sivustaan. Sodan loppupäivinä puna-armeija ei kuitenkaan päässyt etenemään sillanpäässä, vaikka sinne oli tuotu jo kaksi divisioonaa miehiä.

Viipurin kaupungilla oli Suomelle suuri henkinen ja poliittinen merkitys, ja sen menetystä haluttiin välttää viimeiseen asti. Puna-armeija pyrki saamaan kaupungin haltuunsa kaksipuolisella saarrostuksella. Sodan loppuessa taisteluita käytiin jo kaupungin keskustan tuntumassa, mutta kokonaan venäläiset eivät saaneet Viipuria vallattua.

Tilanne rauhan tullessa

Rauhansopimus astui voimaan maaliskuun 13. päivä 1940 kello 11. Puna-armeijan hyökkäysvauhti oli hiipunut kaikilla rintamilla, mutta myös puolustajat taistelivat viimeisillä voimanrippeillään. Vähät jäljellä olevat reservit olivat nopeasti koulutettuja ja kehnosti varustettuja, joiden taisteluarvo oli aiempien kokemusten perusteella heikko. Tärkeimmillä rintamasuunnilla linjoja puolustivat pahoin harvenneet ja kuolemanväsyneet joukot.

Sodan jälkeen käytiin kiivasta keskustelua siitä rauhan ajankohdasta. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen vauhti oli hidastunut merkittävästi ja osin pysähtynyt kokonaan. Myös kevät ja kelirikko oli tulossa suomalaisten avuksi. Tehtiinkö rauha liian aikaisin?

Tohtori Lasse Laaksonen on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisten joukkojen tilaa sodan loppuhetkillä. Hänen mukaansa venäläisten hidastunut eteneminen ei kerro mitään puolustajien kulumisesta tai suorituskyvystä. Laaksonen kuvaa Vuosalmea puolustaneen 21. divisioonan samoin kuin Viipurinlahden puolustajien tilannetta katastrofaaliseksi.

Pahimmissa paikoissa jäljellä oli enää hajanaisia joukkojen rippeitä, vaikka ne kartoille olikin edelleen merkitty pataljooniksi tai rykmenteiksi. Suomalaispataljoonan määrävahvuus oli talvisodassa 845 miestä, mutta pahimmissa paikoissa pataljoonat olivat kuluneet alle 200 miehen yksiköiksi. Sisäänmurtojen paikkaaminen oli uhkarohkeaa, sillä reservien puuttuessa vastahyökkäysjoukot oli otettava rintamajoukoista, mikä jätti uuden aukon linjoihin.

Tykistön ammuspula oli koko sodan ajan krooninen eikä se helpottanut ratkaisuhetkilläkään. Panssarivaunujen tuhoaminen improvisoiduin asein oli Kannaksen peltoaukeilla huomattavasti vaikeampaa kuin korpien kätköissä. Myös korpisodassa käytetyt motti- ja sissitaktiikat menettivät merkityksensä Kannaksen ahtaissa oloissa.

Suomalaisten seuraava puolustuslinja taka-aseman jälkeen olisi ollut käytännössä varustamaton Luumäki-linja, jolle siirtyminen olisi ollut väsyneille joukoille hyvin vaarallista. Venäläisten nopea läpimurto murentuneen 23. divisioonan lohkolla Portinhoikassa olisi katkaissut suomalaisten linjaan kahteen osaan, jolloin itäpuolelle jääneet I, III ja IV armeijakunta olisivat jääneet sivuun Suomen kohtalon ratkaisseista taisteluista.

Jatkuvan tykistötulen vuoksi suomalaisten yhteydet omiin joukkoihin oli jatkuvasti poikki ja todellista kuvaa taisteluista oli vaikea saada. Etulinjojen tiedot saapuivat esikuntiin usein jo valmiiksi vanhentuneina tai muuttuneina.

Tilanteen kaoottisuus aiheutti valtavan paineen myös esikunnissa, joiden tuli tehdä ratkaisevia päätöksiä puutteellisten tai jopa väärien tietojen perusteella. Laaksosen mukaan Päämaja tai Kannaksen armeijan esikunta ei ollut tietoinen siitä, kuinka lähellä Kannaksen puolustuksen romahtaminen todella oli. Rauha solmittiin Suomen kannalta viimeisillä hetkillä.

Lähteet: YLE Uutiset