Tähtihetki perjantaina 12.3.

Tällä viikolla esittelyssä olivat elokuvat An Education, Liisa ihmemaassa ja Valkoinen nauha. Tähtihetken juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu. Tähtien määrästä päätellen tällekin viikolle oli osunut erityisen hyviä elokuvia.

Ylen aamu

Valkoinen nauha

Tarmo Poussu

Itävaltalaisen Michael Haneken kirjoittama ja ohjaama Valkoinen nauha on Oscaria lukuunottamatta voittanut lähes kaikki mahdolliset elokuvapalkinnot. Se on saanut Cannesin festivaalien pääpalkinnon, Euroopan parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot sekä parhaan ulkomaisen elokuvan Golden Globen. Se onkin poikkeuksellisen vaikuttava, ajatuksia herättävä ja näkemyksessään tinkimätön taideteos. Kaikista ansioistaan huolimatta se on – kuten niin moni Haneken aikaisempikin ohjaustyö – elokuva, jota on melkein mahdotonta rakastaa.

Haneke tunnetaan jäätävän kylmistä, laskelmoidun älyllisistä ja armottoman pessimistisistä elokuvistaan. Hänen tunnetuimpia töitään lienevät Pianonopettaja, Kätketty sekä Funny Games –elokuvan kaksi versiota. Hänen elokuviensa toistuvia aiheita ovat väkivalta, syyllisyys sekä sukupolvien välinen viha. Nämä aiheet ovat myös Valkosen nauhan keskiössä, vaikka sen tarina Hanekelle poikkeuksellisesti onkin etäännytetty historiaan.

Valkoinen nauha kertoo kuvitteellisen tarinan pienestä pohjoissaksalaisesta kylästä vuosina 1913-14. Elokuvan tarina esitetään sen yhden päähenkilön – kylän opettajan – muistoina, vaikka kyseinen henkilö ei ole läsnä läheskään sen kaikissa tapahtumissa. Näin kertomus saa lähtökohtaisesti epäluotettavan ja ääriviivoiltaan epäselvän luonteen. Emme tiedä, mikä tarinassa on totta ja mikä valetta tai mahdollista muistivirhettä.

Tarinatyypiltään Valkoinen nauha on eräänlainen rikosmysteeri vailla ratkaisua. Kylän näennäisen rauhallista elämää rikkoo sarja outoja onnettomuuksia ja julmia ilkitöitä. Ensimmäinen uhri on kylän lääkäri, joka loukkaantuu järjestetyltä vaikuttavassa ratsastusonnettomuudessa. Myöhemmin pari kyläläistä kuolee ja kaksi lasta pahoinpidellään julmasti.

Elokuva ei näytä yhtäkään rikoksista ja antaa niiden tekijästä/tekijöistä vain viitteitä. Johtopäätökset Haneke jättää katsojan tehtäväksi. Heti elokuvan alussa hän antaa kuitenkin ymmärtää, että elokuvan tapahtumat enteilisivät jollakin tavalla Saksan myöhempää historiaa. Varmemmaksi vakuudeksi elokuva päättyy ensimmäisen maailmansodan julistamiseen.

Haneken kerronta on rauhallista, mutta hallitun täsmällistä ja jäntevää. Elokuvan ajankuva on pikkutarkan autenttista ja sen roolityöt vähäeleisen tehokkaita. Valkoisessa nauhassa on kaikki mestariteoksen ainekset, mutta eräiden Haneken aiempien elokuvien tapaan se jättää mieltä kaihertamaan ikävän epäilyksen. Onko koko taidokkaasti rakennettu elokuva pelkkä peli, jonka tarkoitus on eksyttää katsoja omien tulkintojensa labyrinttiin vailla ulospääsyä? Onko Hanekella oikeasti vastausta yhteenkään elokuvansa jättämään kysymykseen?


Satu Linnapuomi

Cannesin Kultaisen Palmun voittajaelokuva ei ole mikään helppo pala purtavaksi. Katsomiskokemus on raskas. En odottanutkaan Michael Hanekelta mitään viihdepläjäystä, mutta kaksi ja puoli tuntia Valkoisen nauhan armotonta tunnelmaa, kliinisen toteavaa kameratyötä ja minimaalista musiikin käyttöä koettelevat katsojaa. Toisaalta tämä leffa pitäisi katsoa ehkä toiseen kertaan.

Valkoisen nauhan pienessä saksalaiskylässä tapahtuu outoja rikoksia. Merkittävää on, että niitä ei koskaan näytetä – vain seurauksia kuvataan. Elokuvan alussa kertojaääni sanoo, että hänen tarinansa selittää osaltaan myös myöhempiä tapahtumia. Haneke kuvaakin onnistuneesti niitä olosuhteita, joissa kytee kasvualusta totalitarismille ja terrorille.

Raskaudestaan huolimatta Valkoinen nauha on myös fantastisen hieno elokuva: sen lapsinäyttelijät ovat täydellisen hyviä, mitä taas elokuvan lapset eivät ole. Haneke käsittelee erinomaisesti ihmisen perimmäistä julmuutta ja kollektiivista pahuutta. Lapset ovat saaneet elämisen mallin vanhemmiltaan ja koko yhteisöltä, joka on sairastunut syyllistämiseen ja alistamiseen. Kuten Haneken tunnetuin elokuva Kätketty, myös Valkoinen nauha käsittelee salattua syyllisyyttä. Myöskään Kätketty ei ollut jännäri, mutta vielä vähemmän sitä on Valkoinen nauha, joka on huomattavasti vaikeammin lähestyttävä elokuva kuin Kätketty. Jos odotat selkeitä ratkaisuja, niin tämä ei ole sinun elokuvasi. Jos taas nautit ihmisyhteisön mekanismien tarkkanäköisestä analyysistä, niin tämä pitää nähdä.

Liisa ihmemaassa

Tarmo Poussu

Amerikkalaisen nykyelokuvan johtava fantasiaohjaaja Tim Burton on tarttunut Lewis Carrollin kymmeniä kertoja filmattuun romaaniklassikkoon ja tulos on juuri sitä, mitä vain Burtonin kaltaiselta visionääriltä voi toivoa. Tuorein Liisa ihmemaassa ylittää kaikki aiheen aiemmat elokuvaversiot ja tekee samalla tulevat sovitukset tarpeettomiksi.

Suoran romaanisovituksen sijasta Burtonin Liisa ihmemaassa poimii aiheita, tilanteita ja henkilöitä sekä alkuperäisestä Liisan seikkailuista ihmemaassa että sen jatko-osasta Liisan seikkailut peilimaassa. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa erinäisisiä Disneyn animaatioklassikkoja (Kaunotar ja hirviö, Leijonakuningas, Mulan) kirjoittamassa ollut Linda Woolverton. Näkyvin muutos on Liisan ikä: kirjojen pikkutytöstä on tullut 19-vuotias neitonen (Mia Wasikowska), joka pakenee maanalaiseen ihmemaahan omista kihlajaisistaan.

Uusinta digitekniikkaa taiturimaisesti – ja aidon mielikuvituksellisesti – käyttäen Burton hahmottaa valkokankaalle visuaalisesti rikkaamman fantasiamaailman kuin James Cameronin Avatar konsanaan. Tätä maailmaa asuttavat kirjoista tutut hahmot, kuten Irvikissa, Hullu hatuntekijä (loistava Johnny Depp), ilkeä Punainen kuningatar (huikea Helena Bonham Carter) ja kiltti Valkoinen kuningatar (Anne Hathaway).

Sadunomaisuudestaan huolimatta Burtonin elokuvaa ei voi suositella pienille lapsille ja sen ikäraja Suomessa onkin peräti K-11. Burtonille ominaisesti fantasialla on myös pimeä puolensa ja elokuvassa on pelottavat ja väkivaltaiset hetkensä.


Satu Linnapuomi

Joitain elokuvia katsoessa toivoo, etteivät ne loppuisi koskaan. Liisa Ihmemaassa kuuluu niihin. Ihmemaan jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu ja maailma on rikas ja elävä. Herttakuningattaren sammakkolakeijat ovat yksilöitä, ja näkisittepä, millainen on kuningattaren golfmaila! Digitehosteet toimivat sulavasti. 3D-tekniikka tosin ei tuo tähän elokuvaan niin paljon lisäarvoa kuin vaikkapa Henry Selickin ohjaamaan leffaan Coraline ja toinen todellisuus.

Carroll Lewisin alkuperäinen tarina on täynnä pähkähulluja, yllättäviä käänteitä, ja Tim Burtonin ohjaamassa elokuvassa niistä on otettu kaikki hauskuus irti, kuten myös herkullisesta henkilögalleriasta. Johnny Depp Hulluna Hatuntekijänä on mainio, samoin Helena Bonham Carter isopäisenä kuningattarena. Elokuvan aiheena on uskomattomaan uskominen, ja tämä tulee innostavasti käsitellyksi Liisan (Mia Wasikowska) kautta. Liisa Ihmemaassa näyttää ehdalta Burtonilta: vankityrmän kalterit ja myllyn siivet ovat burtonmaisesti kallellaan ja rempsallaan. Itse asiassa Liisa Ihmemaassa näyttää ”burtonimmalta” kuin vaikkapa Jali ja suklaatehdas, joka tosin oli tätä uutukaistakin hullumpi.

Lehdistönäytöksessä näytettiin tekstittämätön versio, ja pahoin pelkään, että osa sanaleikeistä, joista Liisa Ihmemaassa on niin tunnettu, meni yli ymmärryksen. Tekstityksen kera katsomiskokemus lienee vielä täyteläisempi.

An Education

Tarmo Poussu

Parhaan elokuvan, sovitetun käsikirjoituksen ja naispääosan Oscar-ehdokkuudet saanut An Education kertoo 16-vuotiaasta Jennystä (loistava Carey Mulligan), joka vuoden 1961 Lontoossa alkaa serustella varakkaan ja maailmaa nähneen, mutta itseään lähes tuplasti vanhemman Davidin (erinomainen Peter Sarsgaard) kanssa. Kuten odottaa saattaa, suhde päättyy petokseen ja kyyneliin.

Pienestä ja kovin tutunomaisesta tarinasta Nick Hornby on kirjoittanut ja tanskalainen Lone Scherfig ohjannut psykologisesti herkkävaistoisen, sosiaalisesti tarkkanäköisen ja sävyiltään täydellisesti hallitun elokuvan. An Education kouraisee tunteita, mutta jättää kirpeästi kuplivan jälkimaun kuin paras samppanja.

Elokuvan ehdoton keskipiste on raikaskasvoisen Carey Mulliganin säteilevä, avoimuudessaan ja tunneherkkyydessään lumoava roolityö. Mulligania ei ole suotta verrattu nuoreen Audrey Hepburniin.

Tulenarkaa aihettaan – aikuisen miehen ja alaikäisen tytön eroottista suhdetta – Scherfigin elokuva käsittelee verrattoman vivahteikkaasti. Helpon tuomitsemisen sijasta se pureutuu henkilöittensä perimmäisiin motiiveihin, jotka usein ovat näille itselleenkin arvoituksia.

David saattaa olla moraaliton, mutta hän on myös hurmaava ja perimmiltään traaginen hahmo. Ahtaan keskiluokkaisessa kodissa varttunut ja romanttisesta boheemielämästä haaveileva Jenny on älykkyydestään huolimatta helppo uhri hänen unelmiaan ruokkivalle Davidille. Eikä Jenny lainkaan kaihda käyttää hyväkseen Davidin hänelle suomia aineellisia etuja.

Jennyn työväenluokkaiset vanhemmat (Alfred Molina, Cara Seymour) puolestaan kärsivät kroonisesta alemmuuskompleksista ja näkevät varakkaan Davidin tilaisuutena kohottaa sekä omaa että tyttärensä sosiaalista asemaa. Näin sekä Jenny itse että hänen vanhempansa osallistuvat aktiivisesti siihen petokseen, jonka uhreiksi he lopulta kokevat joutuneensa.

Juuri tässä piilee An Educationin nerokkuus. Sen tarinassa yksityinen on yleistä, seksuaalinen sosiaalista ja elämänvalhe koko yhteiskunnan läpäisevää.


Satu Linnapuomi

Vanhemman ja kokeneen miehen tarjoama koulutus maailman saloihin saa 16-vuotiaan englantilaistytön epäilemään yliopistokoulutuksen merkitystä 60-luvun alun Lontoossa. Asetelma on herkullinen mutta aika epäuskottava, vaikka elokuva An Education sijoittuukin vuoteen 1961 ja pohjautuu Lynn Barberin muistelmiin. Jenny (Carey Mulligan) ihastuu Davidiin (Peter Sarsgaard) niin kuin teinitytöt tapaavat ihastua rokkitähtiin. Näitä ihaillaan ja palvotaan erityisesti heidän edustamansa jännittävän maailman (ja ulkonäön) takia, ei siksi, että heidät todella tunnettaisiin. David tarjoaa kokemattomalle Jennylle mahdollisuuden kurkata ihmeen ihanaan aikuisten maailmaan klubeineen ja ravintoloineen ja Jenny on myyty. Tämä on tunnistettavaa, mutta en millään voi uskoa, että älykäs ja päättäväinen Jenny voisi langeta niin täysillä Davidin pauloihin, että hän heittäisi kaiken tähän asti saavutetun viemäriin.

Mulligan ja muutkin pääosien esittäjät näyttelevät uskomattoman hyvin tanskalaisen Lone Scherfigin ohjauksessa, joka on tunnettu komediasta Italiaa aloittelijoille. An Education kuvaa erinomaisesti fiksun tytön riemua omasta sivistyneestä keskustelubriljeerauksestaan, joka tosin karahtaa herkästi karille vähemmän koulutettujen seurassa. Keveän elokuvan taustalla karehtii painostava odotus siitä, että pian Davidin todellinen minä paljastuu. Kuitenkin kokonaisuus jää vähän valjuksi ja latteaksi. An Education raapii pintaa, mutta jotenkin kaikki on liian siistiä ja sievää. Henkilöt selviävät läpi leffan ihan liian helpolla. Tämä elokuva ei tunnu missään.

Lähteet: YLE Uutiset

Uusimmat uutiset puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus