1. yle.fi
  2. Yle Uutiset
  3. Ylen aamu

Tähtihetki perjantaina 19.3.

Tällä viikolla arvioitavina olivat ensi-iltaelokuvat Elämä pelissä, Brothers ja Profeetta. Tarmo Poussu jakoi tähtiä Satu Linnapuomia runsaammin.

Profeetta

Tarmo Poussu

Ranskalaisen Jacques Audiardin ohjaama Profeetta on viime vuoden palkituimpia eurooppalaisia elokuvia. Yhdeksän Cesar-palkinnon lisäksi se voitti Cannesin festivaalien kakkospalkintona pidetyn Grand Prixin ja oli parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaana. Aika hyvin elokuvalta, jonka karu tarina sijoittuu lähes kokonaan vankilaan ja jossa ei ole yhtään tunnettua tähtinäyttelijää.

Profeetta, kuten Audiardin edellisetkin ohjaustyöt, on tyylilajiltaan vaikeasti määriteltävä elokuva. Se on vankiladraama, rikosjännäri, yhteiskunnallinen kommentti ja luonnetutkielma – kaikkia näitä samanaikaisesti.

Näyttelijänä lähes kokematon Tahar Rahim esittää Profeetan päähenkilöä Malikia: 19-vuotiaana kuuden vuoden vankilatuomion saanutta arabitaustaista nuorukaista. Hänen menneisyydestään elokuva ei kerro juuri mitään. Todelliset tunteensa ja ajatuksensa hän pitää piilossa, kuten vankilan muutkin asukit. Elokuvan kuluessa opimme tuntemaan hänet vain tekojen kautta.

Vankilassa Malik oppii ensin murhaamaan ihmisen ja vasta sitten lukemaan – edes sitä taitoa normaali yhteiskunta ei ole hänelle opettanut. Nopean oppimiskykynsä ja hyvien selviytymisvaistojensa ansiosta Malikista tulee ensin vankilaa tosiasiallisesti hallitsevan korsikalaisen mafiapomo César Lucianin (Niels Arestrup) juoksupoika ja lopulta tämän lähin luotettu.

Profeetta kuvaa Malikin nousua vankilan hierarkiassa pohjalta itsensä keisarin uhmaajaksi. Samalla se seuraa levottoman ongelmanuorukaisen hioutumista ammattirikolliseksi. Kaiken aikaa se pitää katsojan epävarmana Malikin lopullisesta päämäärästä ja kohtalosta. Siksi elokuvan jännite säilyy loppuun asti.


Satu Linnapuomi

Tapa tai tule tapetuksi. Profeetta kuvaa kaunistelematta vankilan maailmaa ja sitä hyytävää tapaa, jolla arvoasteikossa voi nousta. Leffassa on vankilasarjoista tuttuja teemoja, mutta sitä ei ole tehty tarkoituksellisen mageeksi ja cooliksi. Ennen kaikkea elokuva on tarina selviytymisestä: hentoisen ja kokemattoman oloinen Malik (Tahar Rahim) oppii, että selviytyäkseen itse täytyy sortaa toisia. Helppoa tämä ei Malikille ole. Jacques Audiardin ohjaama ja osittain käsikirjoittama elokuva tuntuu sanovan, että ihmiselle luontaisinta ei ole pahuus vaan hyvyys. Pahuus syntyy oppimisen ja välttämättömyyden kautta. Tämä näkökulma tekee Profeetasta helpommin lähestyttävän kuin se ehkä muuten olisi, autenttisuutta tavoitellessaan. Kuolleen miehen sielu, jonka kanssa Malik käy keskusteluja tuo kiinnostavaa ja koskettavaa vastapainoa vankilan arjen kuvaukseen.

Profeetta on saanut pääosan esittäjäkseen todellisen löydön. Tahar Rahim esittää uskottavasti ja pienillä keinoilla Malikia, joka oppii vankilan lait ja etenee hierakiassa sukkelasti. Myös muut näyttelijät sopivat linnakundien rooleihinsa kuin olisivat oikeita vankilan asukkeja. Aitouden tunnetta lisää myös kielten sekamelska. Tässä elokuvassa kuullaan ranskaa, korsikaa, arabiaa ja muitakin kieliä. Kamera on elävä ja tilanteissa mukana. Erinomaisista osatekijöistään huolimatta Profeetta ei ole elokuva minua varten. Juoni on paikoitellen sekava ja joidenkin hahmojen tarkoitus jää hämäräksi. Elokuva ei pyrikään samaistavaan katsomiskokemukseen, mutta tarkkailijan rooli alkaa puuduttaa. Lyhyempikin aika kuin kaksi ja puoli tuntia olisi riittänyt asian esittämiseen.

Brothers

Tarmo Poussu

Brothers voisi olla Afganistanin sodan kokeneille amerikkalaisille sitä, mitä Michael Ciminon 1978 valmistunut Kauriinmetsästäjä oli Vietnam-sukupolvelle. Myös Jim Sheridanin ohjaama Brothers kuvaa tavallisia amerikkalaisia, joiden elämän jossain kaukana käytävä sota tuhoaa tai ainakin peruuttamattomasti muuttaa – niin sotilaiden kuin kotiin jäävien siviilien.

Toby Maguire ja Jake Gyllenhaal esittävät elokuvan veljeksiä, Samia ja Tommya. Sam on seurannut Vietnamissa taistelleen isänsä (Sam Shepard) jälkiä ammattisotilaaksi, kun taas Tommy – sotilasperheen musta lammas – vapautuu elokuvan alussa vankilasta. Natalie Portmanin esittämä Grace on Samin vaimo ja heidän kahden lapsensa äiti.

Elokuvan tarina tukeutuu hetken aikaa melodraamojen koeteltuun kliseeseen. Sodassa kaatuneeksi luullun sotilaan vaimo turvautuu toisen miehen lohduttavaan olkapäähän, kun oma mies palaakin yllättäen kotiin. Onneksi elokuva irtautuu kaavasta ennen kuin on liian myöhäistä. Kolmiodraaman sijasta Brothers kehittyykin draamaksi sodan jättämistä arvista, joista pahimmat eivät ole aina fyysisiä.

Perhe-elämän ja ihmissuhteiden kuvauksena Brothers onnistuu hienosti. Sotatapahtumien parissa Sheridanin ote sen sijaan lipsuu. Talebanin vangeiksi jääneiden sotilaiden kokemukset tuntuvat kumman epätodellisilta verrattuna niihin haavoihin, joita ne Maguiren esittämän Samin mieleen jättävät.

Portman, Gyllenhaal ja Maguire ovat elokuvan pääosissa erinomaisia, mutta uudeksi Kauriinmetsästäjäksi Sheridanin elokuva ei sittenkään yllä.


Satu Linnapuomi

Jim Sheridanin ohjaama Brothers on uusintaversio tanskalaisen Susanne Bierin elokuvasta Brødre (2004), ja vaikka en olekaan nähnyt tuota alkuperäiselokuvaa, niin Brothersin tarina tuntuu kuluneelta ja moneen kertaan nähdyltä. Esimerkiksi Pearl Harborin (2001) juoni noudattelee samaa peruskaavaa, ja voipa Brothersissa nähdä antiikin tragediankin aineksia, Odysseuksen tarinasta Oresteian tapahtumiin.

Yhdysvaltalainen yltiöisänmaallisuus hyökkää päälle tästä draamasta, joka on Afganistanin sotaa käsitellessään tylyn mustavalkoinen. Vihollisessa ei ole mitään inhimillistä, se sijaan amerikkalaiset sotilaat ovat kultapoikia. Vahvimmillaan Brothers on käsitellessään kotiin jäänyttä perhettä ja äidin ja lasten selviytymistä. Kiinnostavin hahmo on suvun musta lammas, sotaan lähteneen Samin veli Tommy, jota Jake Gyllenhaal näyttelee uskottavasti. Koskettavuuteenkin Brothers yltää elokuvan loppupuolella, kun lapset yrittävät ymmärtää omituiseksi muuttunutta isäänsä. Kokonaisuus jää silti aika mitäänsanomattomaksi. Paljon sydämeenkäyvemmän kokemuksen Sheridan sai aikaiseksi esimerkiksi ohjauksellaan In America vuodelta 2002.

Elämä pelissä

Tarmo Poussu

Vanhan väittämän mukaan parhaan näyttelijän Oscar myönnetään oikeasti parhaasta roolista. Tänä vuonna se myönnettiin sopivimmasta roolista.

Sandra Bullockin sinänsä hyvin esittämä Leigh Anne Tuohy on balsamia kahdessa sodassa voimiaan kuluttaville ja syvässä talouskriisissä räpiköiville amerikkalaisille – etenkin sille valkoiselle keskiluokalle, jolle John Lee Hancockin ohjaama Elämä pelissä on suunnattu.

Rouva Tuohy on kuin amerikkalaisen unelman ruumiillistuma. Hän on rikas ja työssään menestyvä, kaunis ja älykäs, rakastettu aviopuoliso ja täydellinen perheenäiti. Ja mikä tärkeintä: hän on vannoutunut konservatiivi, mutta silti sydämeltään suuri ihminen. Juuri tällaista synninpäästöä miljoonat amerikkalaiset varmaan kaipaavat. Kerrankin sen suo heille liberaalien pesäpaikkana tunnettu Hollywood.

Elokuvana Elämä pelissä on korkeintaan keskinkertainen. Sen nimellinen päähenkilö on

Quinton Aaronin esittämä Michael Oher: koditon, mutta lempeä musta jättiläinen, joka tarjoaa omassa täydellisyydessään paistattelevalle rva Tuohylle täydellisen hyväntekeväisyyskohteen.

Tuohyn perheen hellässä huomassa Oherista hioutuu maankuulu jalkapalloilija. Kunnon perusamerikkalaisten tapaan Tuohyt ovat myös vannoutuneita penkkiurheilijoita ja etenkin amerikkalaisen jalkapallon faneja.

Elämä pelissä perustuu itse asiassa tositapahtumiin, vaikka niistä ei kovin paljon ole tainnut elokuvassa säilyä. Musta Michael Oher on kuitenkin oikea jalkapalloilija ja valkoinen Leigh Anne Tuohy on oikeasti hänen adoptioäitinsä.

Roolistaan Oscarilla palkittu Bullock nousee elokuvan näyttelijöistä ylivoimaiseksi myös siksi, että sen muut henkilöt ovat jokseenkin valjuja. Tässä leffassa kaikki toimii Bullockin ehdoilla.


Satu Linnapuomi

Iso kiltti jätti kohtaa Helinä-keijun. Se tulee mieleen elokuvasta Elämä pelissä, vaikka nyt ollaankin tosielämään perustuvan tarinan äärellä. Tämä John Lee Hancockin ohjaama elokuva on ennen kaikkea todella sympaattinen teos, jonka katsomisen tekee mielenkiintoiseksi juuri se, että kyseessä on tositarina. Muuten leffa ja sen henkilöt tuntuisivat liian epäuskottavilta. Amerikkalainen jalkapallo ei koskaan ole jaksanut kiinnostaa minua, mutta onneksi peli on elokuvassa vain sivuroolissa. Pääosassa sen sijaan on ajatus siitä, miten kohtaaminen voi muuttaa ihmistä – tässä tapauksessa sekä auttajaa että autettavaa.

Oscarin roolistaan voittanut, ennen kaikkea komedioissa näytellyt Sandra Bullock tekee varmasti tähän asti parhaan roolinsa Leigh Anne Tuohyna. Hän on juuri sopivan vähäeleinen mutta kipakka rikas kotirouva, jolla on hyvä sydän mutta ennen kaikkea älyä ja voimia saada asiat tapahtumaan. Perheen pikkupoikaa esittävä Jae Head on kerta kaikkiaan hurmaava veijari ja napakymppi valinta rooliinsa.

Elämä pelissä ei varmasti loukkaa ketään, mutta ei se ihan mitäänsanomaton elokuva ole. Se on aidosti positiivinen ja elämänuskoinen leffa, sellainen, joita tavataan näyttää lentokoneessa matkalla Kanarian saarille ja joiden äärellä voi vieräyttää pikku kyynelen salassa vieressä istuvan katseelta.