Marjatta Kaasila kirjoittaa rakkaudesta Tervolan murteella

Tervolasta lähtöjään oleva, mutta Oulussa asuva runokirjailija Marjatta Kaasila pysyy uusimmassa teoksessaankin uskollisena Peräpohjolan - ja nimenomaan Tervolan murteelle. Kaasilan viides runokirja "Saama kait met rakastaa" on hänen kuudes teoksensa.

Marjatta Kaasila (Kirjailija)
Marjatta Kaasila
Kirjailija Marjatta Kaasila teostensa kanssa pohjoisen hangilla.YLE / Jorma Korhonen

Marjatta Kaasilan "Saama kait met rakastaa" runokirja on täynnä kirjailijalle tyypillistä hersyvää ja elämänmakuisia - vakavaakin, mutta lukijalta suupielet hymyyn vetävää riimittelyä.

Murteella kirjoittaminen onnistuu naiselta, joka on Tervolasta Koivun kylästä syntyjään, Kilpelän tyttäriä. Sieltä on myös Väinö, perheen herrahenkilö. Koivussa on vieläkin Kaasiloiden toinen koti, vaikka Oulussa asuvatkin.

- Mie olen asunu yli neliäkymmentä vuotta Oulusa, enkä mie ole oppinu sitä kieltä, enkä haluakhan oppia. Mie puhun ommaa murretta - sitä, jonka olen äidinmaijosta imeny.

- Jos murretta käyttää, niin sitä häätyy myös osata. Mie kirjotan kaikki murthela, kännykkäviestikki.

Tilaa myös vanhenevalle rakkaudelle

Ihmisen suhde toiseen on myös tämän uusimman teoksen punaisena lankana - ja nyt nimenomaan kahden vanhenevan ihmisen. Marjatta Kaasilan mielestä tässä nuoruutta ihannoivassa maailmassa pitää olla tilaa myös vanhenevalle rakkaudelle.

- Kyllä mie olen tässäki kirjassa itteni likhon laittanu ja saa siinä ossuutensa myös tuo toinen osapuoli, Kaarina sanoo ja vilkaisee Väinöä, armasta aviomiestään.

Kaasilan uusin runokirja on niin uusi, että sitä ei ole vielä edes virallisesti julkistettu. Se tapahtuu Rokualla 23. huhtikuuta Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä.

Marjatta Kaasila on varsin nuori kirjailijana. Hänen ensimmäinen teoksensa "Mie kait tykkään tästä" ilmestyi vuonna 1999, sitten tulivat "Mie sen kans vehtaan" 2000 ja "Lystiä viimishen asti" 2004. Enemmän lapsille suunnattu runokirja on sitten "Sievä on pienen uni" 2006. Siinä on isoäidin tuntemuksia ja loruja. Ja nyt uusin runoteos "Saama met kait rakastaa".

- Tuon lasten runokirjan mie kirjotin palakhen palakhele (lapsenlapsi) ja siinä samala sain itte kokia ämmiksi (isoäiti) tulon. Se oli mulle tärkiä ja ihana asia. Mie olen ämmi ja tuo toinen osapuoli on äiji (isoisä).

Paitsi runoja, on Marjatta Kaasila julkaissut myös pakinakokoelman "Makia suola". Se tuli julki 2002, ja sisältää kirjailijan Pohjolan Sanomiin kirjoittamia tekstejä, elämän proosaa, lyhyitä tarinoita.

- Tässä oli tämmönen neljän vuojen väli. Kirjaileminen, elikkä näitten runojen kirjoittaminen on mulle semmosta kausiluontheista hommaa. Se on niinko tämä rakhaus tällä iällä. Seki aina pulppuaa silloin tällöin.

Marjatta sanoo, että kokemus tuo elämään uusia näkökulmia, mutta jatkaa heti perään:

- Minun häätyy kuitenki sanua, että vanha rakhaus maistuu aina yhtä hyväle.

Runokirjansa takakannesta hän näppää tekstin näytiksi: "Iän myötä meinaa laulut väkisinki vähentyä, tulitikut lyhentyä, raapasupinta kävä pieneksi. Heinäsirkat ei siritä, pukkaa hikiä kesäpäivät."

Marjatta Kaasila sanoo ikäänkuin livahtaneensa kirjailijaksi. Sellaista hänestä ei pitänyt koskaan tulla, mutta tuli vain. Kipinä syttyi ainkana, jolloin Marjatta oli töissä Lapin läänintaidetoimikunnassa, osastosihteerinä.

- Sielä oli kiriallisuuen läänintaiteilija ja sehän se minut yllytti ja innosti tähän homhan.

Marjatta Kaasila sanoo kirjoittavansa yöllä, tai ainakin ideat syntyvät yöllä. Luomisprosessi on pitkä.

Minne juoksi suuelmat? -runossa hän pohtii elämää näin:

"Minne juoksi suuelmat, aamuset värkkäyshetket, puolisen pusuttelut, iltaehthon ilonpiot? Net vain juoksit lipethin. Olenko mie rakastanu sinua niin paljon, että luumuksi kuivetut, kovetut sokerikorpuksi? Unikuvissa kuitenki kutkutat minua."

Saako se ryppynenki suu suuella? -runossa Marjatta Kaasila kirjoittaa:

"Voikos iän pillaama vaimo rakastaa? Saako ryppynen suu suuella? Luppaaksie luisevan käen kaulale viiä? Kaikkia mie teen. Rakhaus sammuu hiljakshen, jos son sammuakshen. Ei piä ääntä, kuurtoilee vain ko vahinko pimiäsä. Saattaa se hyäsä lykysä välhin riskaantua, ilimottaa olosthan. Sillon sillä on hoppu."

Kirjailija Marjatta Kaasila sanoo vuosi vuodelta vahvistuvansa tiedossa, että pohjoisen ihmiselle pohjoinen on paras paikka.

-Täältä mie en lähe mihinkhän - eikä Väinökhän lähe, hän naurahtaa.

Lähteet: YLE Lappi / Jorma Korhonen