1. yle.fi
  2. Uutiset

Tähtihetki perjantaina 16.4.

Satu Linnapuomin ja Tarmo Poussun arvioitavina ovat tänään elokuvat Karkausvuosi, Kick-Ass ja Rautaa rajan taa. Suomalaisdokumentti Rautaa rajan taa ei vakuuttanut elokuva-arvostelijoitamme.

Ylen aamu
Kalle Kujala
Tähtihetken juonsivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu.

Karkausvuosi

Tarmo Poussu

Amerikkalainen elokuvayleisö ei nähtävästi saa koskaan tarpeekseen Irlanti-romantiikasta. Niinpä meilläkin ohjelmistoon pujahtaa joka vuosi ainakin pari vihreälle saarelle sijoittuvaa romanttista komediaa. Niissä yleensä amerikkalainen nainen – mieluiten joku suurkaupungin hienohelma – kohtaa renttumaisesti hurmaavan ja luontevasti machon irkkumiehen, joka vie häneltä jalat alta. Juuri näin käy myös elokuvassa Karkausvuosi.

Amerikkalaista hienohelmaa esittää viimeksi kokkailuleffassa Julie & Julia nähty Amy Adams, joka alkaa jo nyt nopeasti menettää sitä raikkauttaan, jonka ansiosta hän vasta kolmisen vuotta sitten nousi tähdeksi. Machoilevan irkkujuntin rooli lankeaa vastikään The Single Man –draamassa Colin Firthin edesmennyttä rakastajaa esittäneelle Matthew Goodelle.

Tarinan lähtökohta on tuhannesti tuttu. Hupakkomainen naispäähenkilö on kiiruhtamassa alttarille ihan väärän miehen kanssa. Onneksi hän eksyy sitä ennen Irlannin syrjäkylään, jossa hän saa vastetahtoiseksi matkakumppanikseen Sen Oikean. Aluksi alituiseen riitelevät matkalaiset kulkevat kommelluksesta toiseen ja joutuvat luonnollisesti yöpymään samassa sängyssä, vaikka kuinka vastustavat ajatusta. Matkan päähän saapuessaan he kuitenkin ymmärtävät rakastuneensa toisiinsa.

Puhkikuluneen tarinansa Karkausvuosi kertoo ihan mukiinmenevästi ja Irlannin yhä kuvaukselliset maisemat tuovat taivallukseen oman lisänsä. Adams ja Goode ovat paljon vakuuttavampia riitapukareina kuin rakastavaisina.


Satu Linnapuomi

Suomalaisessa perinteessä nainen saa kosia karkauspäivänä. Jos mies kieltäytyy, niin hän joutuu ostamaan naiselle hamekankaan. Näin ollen ohjaaja Anand Tucker olisi kenties voinut sijoittaa elokuvansa Irlannin peräkylien sijaan esimerkiksi Juupajoelle. Autenttinen kapakkameininki olisi ollut taattu myös tässä tapauksessa. Mutta Irlannissa ollaan, ja Irlannin mahtavat maisemat ovat suuri osatekijä tämän elokuvan viehätyksessä.

Karkausvuosi ei ole millään lailla erityinen romanttinen komedia, mutta hyvin symppis se on, ja sopii varmasti erilaisten ihmissuhdekiemuroiden parissa pyöriskeleville. Annaa ja Declania esittävät Amy Adams ja Matthew Goode toimivat hyvin yhdessä, ja ärsyyntymisen ryydittämä ihastuskemia heidän välillään on uskottavaa. Mutta miten on mahdollista, että Anna on pakannut mukaansa vain sellaiset kengät, joiden katselemisestakin tulee korkean paikan kammo? Ei edes newyorkilainen nainen voi olla niin tyhmän turhamainen.

Kick-Ass

Tarmo Poussu

Supersankarit pelmahtavat kesän korvilla elokuvateattereihin yhtä varmasti kuin pääskyset taivaalle. Tänä vuonna varaslähdön tekee Kick-Ass –niminen keitos, joka ei muutenkaan taivu mukisematta lajityypin kaavoihin. Sen päähenkilö on Aaron Johnsonin esittämä tuiki tavallinen teinipoika, jolla ei ole ensimmäistäkään yliluonnollista kykyä. Mutta sehän ei estä häntä testaamasta taitojaan supersankarin vaativassa ammatissa.

Virka-asukseen vihreänkeltaisen märkäpuvun hankkiva Kick-Ass – se on pojan itselleen keksimä supersankarinimi – huomaa pian, että konnien metsästys on paitsi hikistä myös sangen kivuliasta ja vaarallista puuhaa. Köniin tulee kerran jos toisenkin ja välillä on ihan henki lähteä.

Ratkaiseva käännekohta Kick-Assin uralle koittaa, kun hän tutustuu todelliseen ammattilaistiimiin, jonka muodostavat Nicolas Cagen esittämä ex-poliisi ja tämän 11-vuotias tytär (Chloe Moretz) – supersankarinimiltään Big Daddy ja Hit Girl. Yhdessä tappavan kaksikon kanssa Kick-Ass käy taistoon paikallista mafiapomoa vastaan.

Supersankarileffojen parodiana alkava ja monilta käänteiltään kekseliäs Kick-Ass luisuu valitettavasti loppuaan kohti yhä lähemmäs juuri niitä lajityypin kliseitä, joita se on alussa pilkkaavinaan. Elokuvan toinen ongelma on yletön väkivaltaisuus, joka tuo monin paikoin mieleen Quentin Tarantinon rankimmat irrottelut.

Hervotonta teinihuumoria ja silmitöntä väkivaltaa yhteen miksaava Kick-Ass saattaa hyvinkin olla tämän vuoden erikoisin supersankarileffa, mutta suuren yleisön suosikkia tai kestävää kulttileffaa siitä tuskin tulee.

Kick-Assin valloittavimman roolityön tekee 12-vuotias Chloe Moretz herttaisesti hymyilevänä, mutta samuraimiekkaansa murhaavan tehokkaasti käyttävänä Hit Girlinä.


Satu Linnapuomi

11-vuotias tyttö pistää jengiä sileäksi kuin vettä vaan salaperäisessä Hit-Girl -kostyymissään. Mahtavaa! Olin pudota penkiltä! En ole innostunut elokuvien toiminnallisesta väkivallasta, mutta tämä Kill Bill – tyylinen taistelu pikkutytön suorittamana on viety niin yli, että se kutkuttaa. Enpä ole ennen nähnyt tämmöisiä tyttörooleja. Vasta 13-vuotias Chloe Moretz on Hit-Girlinä vastaansanomattoman ihana. Myös hänen isäänsä esittävä Nicolas Cage tekee loistoroolin. Itse Kick-Ass eli Aaron Johnsson on ainakin muuntautumiskykyinen näyttelijä, sillä en ollut tunnistaa häntä samaksi pojaksi, joka esitti viime viikon ensi-illassa John Lennonia.

Koko leffa on viety sarjakuvatyyliin yli, ja tämä ratkaisu toimii. Nuoren Dave ”Kick-ass” Lizewskin teinimurheet ovat tunnistettavia. Biisivalinnatkin ovat kekseliäitä. Onpa mukaan saatu ajattelemisen aihettakin: mitä sinä olisit valmis tekemään lähimmäistesi puolesta? Nuoren pojan sankarihaaveet saattavat liikkeelle ihan sujuvan ja yllätyksellisenkin elokuvan, mutta idea tulee käsitellyksi aika nopeasti ja leffa alkaa puuduttaa ajan mittaan. Toimintakomediana Kick-Ass pärjää, mutta ei tämä vauhdikas teinirymistely minun elokuva-asteikossani kovin korkealle nouse.

Rautaa rajan taa

Tarmo Poussu

Kalle Kujalan ohjaama dokumentti on kertovinaan suomalaisen metallimusiikin menestyksestä maailmalla. Tosiasiassa se ei kerro muusta kuin tekijänsä tarpeesta esiintyä kameran edessä ja teeskennellä tutkivaa journalistia. Suomalaisesta metallista musiikkina tai alakulttuurina se ei kerro yhtään mitään.

Pääosin leffa koostuu ohjaajan tekemistä haastatteluista ja tyhjänpäiväisestä jutustelusta. Haastatelluista Jone Nikula, Apocalyptican Eicca Toppinen ja Nightwishin Tuomas Holopainen puhuvat täyttä asiaa suomalaisen metallimusiikin noususta ja mahdollisuuksista. Kiusallista kuultavaa ovat sen sijaan keikkabussissa kännäävien muusikoiden humalaiset horinat.

Heti kättelyssä elokuva julistaa Jone Nikulan suulla, että metallimusiikki on lähtökohtaisesti vastakulttuuria. Silti Kujalan keskeinen – tai ainoa – teesi on se, ettei Suomen valtio tue tarpeeksi metallimusiikin vientiä ulkomaille. Hän ei kysy, voisiko valtion almuista elävä musiikki olla vastakulttuuria. Hän ei pohdi, täyttääkö massoihin vetoava populaarimusiikki ylipäänsä vastakulttuurin kriteereitä.

Välillä Kujala – joko tahallisesti tai tyhmyyttään – käsittää väärin haastateltavansa vastauksen. Elinkeinoministeri Mauri Pekkarista haastatellessan hän unohtaa kaikki journalistiset käytöstavat esittääkseen kohteensa mahdollisimman naurettavassa valossa.

Suomalainen metallimusiikki olisi ansainnut älykkään, kriittisen ja kohdettaan aidosti ymmärtävän dokumenttielokuvan. Rautaa rajan taa ei täytä näistä määreistä yhtäkään.


Satu Linnapuomi

Jos Kalle Kujalan ohjaaman, käsikirjoittaman ja tuottaman dokumentin Rautaa rajan taa on tarkoitus ärsyttää niin siinä se onnistuu. Tämä ei johdu millään lailla siitä, että heavy metal ärsyttäisi (olenhan moshannut Stonen keikallakin noin vuonna –89), vaan siitä, että aihe, metallimusiikin ulkomaanvienti, olisi totisesti ansainnut tarkkanäköisempää ja paneutuneempaa käsittelyä. Ja olisi ollut ihan kiva kuulla ja nähdä vähän enemmän sitä musiikkiakin, kun siitä nyt kuitenkin oli kysymys.

Rautaa rajan taa keskittyy nillittämään sitä, että metallimusiikin vientiä ei edistetä tarpeeksi. Ihan hyvä pointti, mutta päättävässä asemassa olevia haastateltavia väheksymällä ja aliarvioimalla sanoma ei mitenkään kirkastu. Michael Moorin tyyliä voi toki jäljitellä, mutta silloin hänen terävyydestäänkään ei pitäisi jäädä jälkeen. Nyt Rautaa rajan taa on kiusallista katsottavaa. Toimivimpia kohtia ovat Jone Nikulan ja Eicca Toppisen haastattelut. Niinpä koko Rautaa rajan taa –dokkarin olisi voinut korvata sillä, että vaikkapa Arto Nyberg olisi haastatellut miehiä ohjelmassaan.

Lue seuraavaksi