Keppiä vai porkkanaa?

Viikolla lehdistä oli luettavissa havahduttava STT:n uutinen: Yhdysvaltojen Texasin kouluissa on otettu ruumiillinen kuritus jälleen käyttöön. Kolme napakkaa iskua puisella viivoittimella takapuoleen kurittomille. Ei sentään aivan paljaalle takapuolelle. Rangaistava saa sentään pitää housut jalassa.

Lasten fyysinen kuritus
Kuritusta elokuvassa Paha perhe.
Malla Hukkanen/Sputnik Oy

Rangaistus on otettu käyttöön vanhempien toivomuksesta. On kuulemma tehonnut. Tieto rangaistuksesta on ollut riittävä uhka. Viivoitin on pysynyt alkuperäisessä tehtävässään taulutyön apuna ja lapset ovat pysyneet aikaisempaa kiltimpinä, uutinen kertoo.

Samoihin aikoihin Unicefin tutkimus paljasti, että lähes kolmannes suomalaislapsista hyväksyy ruumiillisen kurituksen. Myönteisimmin kuritukseen suhtautuvat pohjoissuomalaiset pojat.

Omakohtainen lapsuus palaa mieleen. 50-luvulla oli varsin tavallista, että koivuniemen herra, luunappi tai tukkapölly oli käytössä.”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” slogan julisti sen ajan kasvatusperiaatteiden ydintä. Auktoriteetti oli ehdoton, jota lapsen piti totella tai muuten…

Muistanpa itsekin saaneeni remelistä paljaalle takapuolelle ja tukkapöllyä. Erityisesti on jäänyt mieleen laulunopettajani sessio luokan edessä. Siihen koottu villikkojen ryhmä sai tuntea, miten jämyt pianistin sormet saattoivat olla. Siinä taisi jonkinlainen hiustupsu jäädä opettajan käteen. Onneksi ainakin minulla hiukset ovat olleet uusiutuvaa luonnonvaraa.

Jälkikäteen ajatellen saamani rangaistukset tuntuvat kovilta, mutta eipä ole jäänyt silti mitään hampaankoloon. Olennaista oli se, tunsiko rangaistuksen ansaituksi. Minä tunsin ja se siitä. Synnit oli samalla saatu anteeksi eikä tarvinnut potea omantunnon tuskia.

Ajat ovat nyt toiset. Yhteiskunnassa auktoriteettiusko on kokenut haaksirikon ja sen myötä vapausasteet käyttäytymisessäkin ovat lisääntyneet. Äärimmillään se on merkinnyt täydellistä vastuuttomuutta ja itsekkyyttä: mitä se mulle kuuluu, miltä muista tuntuu…

Vanhemmuuden katoamista on hoettu jo pitkään, auktoriteetin katoaminen on tehnyt usein lapsista pomoja, joita vanhemmat yrittävät miellyttää. Järjestetään virikkeitä, kuljetetaan paikasta toiseen ja ollaan noloissaan, kun juniori auton peräpenkillä valittaa huonoa palvelua.

Laki on tullut lapsen puolelle, mikä sinänsä on oikein. Lasta ei saa ruumiillisesti kurittaa eikä opettajat koulussa saa koskea lapseen. Se on joko väkivaltaa tai pedofiliaa. Kun lapsi tai nuori, joka on sangen tietoinen oikeuksistaan ja kasvanut perheen ainokaisena palvottuna ihmelapsena, tekee mitä lystää vanhemmat ja yhteiskunta ovat voimattomia.

Tietystikään liikaa ei saa yleistää, mutta turhan monessa perheessä kuppi on pyörähtänyt nurin päin. Silloin mielestäni jokin on pielessä. Ei niin, että peräisin ankarien ruumiillisten rangaistusten palauttamista, mutta ensin kannattaisi tunnustaa tosiasiat, missä mennään.

Jo menetetyille tapauksille emme juuri voi mitään, mutta toivoisin nousevan sukupolven ottavan taas vanhemmuuden käyttöön heti alkuunsa. Lapsi ei voi olla perheen pomo, vaikka rakas onkin. Johdonmukaiset vanhemmat ovat lasten turva ja tuki. Sellaiset vanhemmat pystyvät ilman ruumiillista kuritusta asettamaan rajat ja tekemään jälkikasvulle selväksi mikä on oikein ja mikä väärin. Silloin voi edetä porkkana edellä ja viivoittimen voi jättää muihin töihin.

Tämä voi olla vaikeaa , mutta se on ainoa mahdollisuus kasvattaa vastuuntuntoisia kunnon kansalaisia.

Se, että lapset itse hyväksyvät ruumiillisen kurituksen kertoo juuri siitä, miten he tietämättään kaipaavat rajoja.

Jukka Rossi

Päällikkö

YLE Kainuu