1. yle.fi
  2. Uutiset

Tähtihetki perjantaina 7.5.

Tarmo Poussun ja Satu Linnapuomin arvioitavana ovat elokuvat Kabuli Kid, Metropia ja Iron Man 2. Näistä Iron Man 2 nähdään elokuvateattereissa, Kabuli Kid ja Metropia on julkaistu Suomessa vain dvd:nä.

Ylen aamu

Iron Man 2

Tarmo Poussu

Supersankarileffojen kliseitä railakkaasti tuulettanut Iron Man saa kahden vuoden jälkeen odotettua jatkoa. Omahyväistä ja teräväkielistä miljardööri Tony Starkia, alias Rautamiestä, esittää edelleen Robert Downey Jr., joka roolin myötä nousi vuosia kestäneestä urakuopasta takaisin huipulle. Myös ohjaaja Jon Favreau on säilynyt samana, mutta käsikirjoituksen Iron Man 2:een on sorvannut uusi mies, näyttelijänä paremmin tunnettu Justin Theroux.

Juuri käsikirjoitukseltaan Iron Man 2 häviää selvästi edeltäjälleen. Sen tarina hajoaa liian moneen juonilinjaan ja turvautuu ratkaisevissa käänteissään juuri niihin supersankarileffojen kliseisiin, joita sen edeltäjä ironisoi.

Ihan kokonaan Iron Man ei onneksi ole ironista otettaan kadottanut. Tällä kertaa sen piikit osoittavat vain eri suuntaan. Stark-yhtiön spektaakkelimaiseen Expoon sijoittuva jakso on helppo nähdä satiirina teknologiaa palvovan aikamme guruista. Yhtiönsä tuotteita innosta kiljuvalle yleisölle esittelevä Tony Stark tuo väkisinkin mieleen Applen ja Steve Jobsin.

Visuaalisesti ja tehosteiltaan Iron Man 2 on yhtä komeata työtä kuin ykkösosa. Sen tähtikaarti on entistä kirkkaampi, mutta täysin turhaan. Downeyta ja Gwyneth Paltrowia lukuunottamatta sen näyttelijät haaskaavat kykyjään mitäänsanomattoman yksiulotteisiin rooleihin. Melkoista tuhlausta, kun mukana on sentään Mickey Rourken, Scarlett Johanssonin, Samuel L. Jacksonin ja Don Cheadlen kaltaisia lahjakkuuksia.


Satu Linnapuomi

Iron Manin ykkösosassa playboy-asekauppias Tony Starkista kehkeytyi Rautamies. Kakkososa on tapahtumiltaan tasaisempi ja mielenkiinnottomampi, vaikka vastuksia ”rauhan yksityistäneellä” Starkilla riittääkin. Onneksi rautaisen kuoren alla on yhä Robert Downey Jr, uskomattoman karismaattinen mies, jonka suusta nokkela sanailu pyörähtelee briljantisti kuin helmet kiviportailla. Tony Starkin hahmo on velmu naistenmies, asekauppias, rauhanpuolustaja, hauska, nopea, älykäs – ja kuoleman kielissä. Starkin ja Downey Jr:n yhdistelmä on koukuttavaa katsottavaa. Sen sijaan Iron Man –puku päällä rymistely ei juuri jaksa innostaa. Tästä poikkeuksena kuitenkin elokuvan alkupuolen toimintakohtaus, jossa Stark / Iron Man ottaa yhteen tappavia sähköruoskia heiluttavan Ivan Vankon kanssa Monacon formularadalla. Tuostapa ei taistelukohtaus paljon parane. Pisteet kotiin ohjaaja Jon Favreaulle.

Downey Jr:n lisäksi elokuvassa on toinenkin jalokivi, tai pitäisikö sanoa jalomöhkäle, Ivan Vankoa esittävä Mickey Rourke. Hän näyttää nautiskelevan pahiksen roolissaan, samoin kuin Downey Jr. Tony Starkina. Näitä miehiä lukuun ottamatta elokuvasta ei kauheasti jää mieleen, mutta ehkä ei tarvitsekaan. Iron Man 2 viihdyttää helposti reilun kahden tunnin ajan. Ja jos jaksaa jäädä katsomaan vielä lopputekstitkin, on niiden jälkeen luvassa pieni yllätys.

Kabuli Kid

Tarmo Poussu

Nykypäivän Afganistanissa kuvattu – saati sitten sikäläisin voimin edes osittain tehty – näytelmäelokuva on todellinen harvinaisuus. Sitä ilahduttavampaa onkin, että afganistanilaisen Barmak Akramin kirjoittama ja ohjaama Kabuli Kid on toteutukseltaan laadukas, tarinaltaan viihdyttävä ja sisällöltään puhutteleva elokuva.

Dokumentaariseksi draamakomediaksi luonnehdittava Kabuli Kid kertoo kabulilaisesta taksikuski Khaledista (roolissaan erinomaisen uskottava Hadji Gul), joka eräänä päivänä ottaa kyytiinsä burkaan pukeutuneen, poikavauvaa sylissään kantavan naisen. Kun nainen on kadonnut Kabulin ihmisvilinään, Khaled huomaa vauvan jääneen autonsa takapenkille.

Tahtomattaan vauvan huoltajaksi jäänyt Khaled yrittää kaikin keinoin päästä tästä eroon. Mutta viranomaiset epäilevät lasta hänen omakseen eikä oikean äidin löytäminen Kabulin kaoottisesta ihmisvilinästä ole helppoa. Kotona Khaledilla on jo elätettävänään vaimo ja kolme tytärtä.

Akramin elokuva kuvaa dokumentaarisen tarkasti sodan runtelemassa Kabulissa elävien ihmisten arkea. Samalla se kertoo syvästi inhimillisen tarinan, joka onnistuu sekä koskettamaan että monin paikoin myös naurattamaan absurdeilla käänteillään.

Kabulissa kuvattu leffa on tuotettu pääosin ranskalaisella rahalla ja myös sen tekninen työryhmä on osin ranskalainen. Niinpä sen kerronnassa yhdistyvät harvinaisella tavalla dokumentaarinen autenttisuus ja tekninen taidokkuus.


Satu Linnapuomi

Afganistaniin sijoittuva Khaled Hosseinin romaaniin perustuva Leijapoika (2007) yhdisti sydämeenkäyvällä tavalla yleistä ja yksityistä. Samoin Hosseinin romaani Tuhat loistavaa aurinkoa (2007) on järkyttävä ja kaunis. Barmak Akramin käsikirjoittama ja ohjaama Kabuli Kid (2008) painii huomattavasti keveämmässä sarjassa. Kabuli Kid on pieni sympaattinen tarina pienestä liikuttavasta vauvasta sotien runtelemassa, vähitellen heräävässä Afganistanissa. Nyt ei puhutella suurilla oivalluksilla, mutta kyllä pienissä yksityiskohdissakin on arvonsa.

Yksityiskohtia Akram viljeleekin runsaasti. Elokuvasta näkyy selvästi tämän afganistanilaissyntyisen, Ranskassa asuvan ohjaajan dokumenttielokuvatausta. Pienet detaljit elävästä elämästä ryydittävät Kabuli Kidiä mukavasti, mutta osa yksityiskohdista tuntuu itsetarkoitukselliselta afganistanilaisen elämänmenon kuvaukselta joka ei vie tarinaa lainkaan eteenpäin. Niinpä katsoja seuraa pikkutytön vessareissua pimeässä illassa, tai pikkupojan jäätelön valmistusta.

Odotusarvo nousee, mutta mitään juoneen liittyvää ei tapahdukaan. Vaikka päätehtävä, äidin löytäminen taksiin jätetylle vauvalle, on selvä, niin silti tarinaa vaivaa päämäärättömyys, joka näkyy etenkin päähenkilö Khaledin (Hadji Gul) toimissa. Toisaalta kamera rakastaa Kabulin katuja, ihmisvilinää ja matalia taloja. Kabulilaisen elämän voi miltei haistaa ja maistaa elokuvaa katsoessa. Kabuli Kid tuo kabulilaiset henkilönsä lähelle ja läheisiksi. Komedian suuntaan taipuva myötätuntoinen leffa on myös yllättävän hauska, mikä on paljon, kun aiheena on Afganistan ja hylätty lapsi.

Metropia

Tarmo Poussu

Vuonna 2024 maapallon öljyvarat ovat lähes ehtyneet ja Euroopan suurkaupunkeja yhdistää huippunopeiden metrojunien verkosto. Vaikka ihmiselämä jopa kehittyneessä Tukholmassa näyttää toivottoman harmaalta ja alakuloiselta, muusta maailmasta eristettyyn Eurooppaan on alati pyrkimässä loputon joukko siirtolaisia.

Ruotsalaisen Tarik Salehin ohjaama Metropia on animaation muotoon puettu orwellilainen antiutopia lähitulevaisuuden valvontayhteiskunnasta, jossa maailmaa ohjailevien kansainvälisten suuryritysten valta ulottuu jopa kansalaisten ajatuksiin. Elokuvan ihmishahmot ovat lähes valokuvamaisen realistisia, mutta yhtä ilmeettömiä. Sen harmaan eri sävyissä kylpevä maailma on kylmä, kova ja eloton.

Metropian koukeroinen ja epäuskottava tarina ei valitettavasti lunasta sen omaperäisen visuaalisen ilmeen herättämiä odotuksia. Salehin kerronta on haudanvakavaa ja liian verkkaista säilyttääkseen katsojan mielenkiinnon. Tarina ei tempaa mukaansa eivätkä sen ideat tuo mitään uutta pessimististen tulevaisuudennäkyjen pitkään historiaan.

Suomessa Metropia on julkaistu vain dvd:nä.


Satu Linnapuomi

Harmaalta näyttää tulevaisuus, jos Metropiaan on uskominen. Turkkilais-ruotsalainen ohjaaja Tarik Saleh on luonut maailman, jossa ihmiset ovat herkeämättä valvottavina ja katseen kohteina. Heistä on tullut koneiston osia, jotka ovat helposti korvattavissa uusilla osilla. Kun päähenkilö Roger erehtyy harharetkille metroverkostoon, hänelle kerrotaan, että vuokratyöntekijä korvaa hänet lopullisesti, mikäli hän ei palaa lounasaikaan mennessä.

Oma vapaus on kaventunut mitättömäksi. Pyöräilykin on laitonta. Kansankodin punaisiksi maalatuista puutaloista ei näy merkkiäkään. On vain ankeaakin ankeampia lähiökerrostaloja. Eiffel-torni on muutettu mainosalustaksi. TV:n suosituin ohjelma on Turvapaikka, jonka voittaja saa turvapaikan Euroopasta. Muut kilpailijat heitetään jokeen.

Metropia sijoittuu vuoteen 2024, siis lähitulevaisuuteen. Siksi sitä on vaikea ottaa ihan todesta. Ehkä kolmekymmentä vuotta olisi ollut parempi aikaväli. Koko Eurooppa on yhtä suurta metroverkostoa, jossa junat puikkelehtivat tunnissa läpi mantereen. Ihmisten ajatukset lukeva shampoo sekä jotkut muut juonikiemurat eivät myöskään aivan vakuuta. Metropiaan on kuitenkin luotu synkkä tunnelma ja omalakinen maailma, joka kylmää. Se on dystopia, jonka kalvakat animaatiohahmot eivät ole miellyttäviä katsoa mutta kylläkin hätkähdyttävän realistisia.

Animaatio muistuttaa tunnelmaltaan esimerkiksi elokuvaa Ihmisen pojat (2006). Omat yhtymäkohtansa sillä on myös futuristiseen klassikkoon Metropolis vuodelta 1927, jossa osasta ihmisiä oli tullut kuin koneen osia. Vahvana tekijänä Metropian maailman luomisessa on Krister Linderin tummasävyinen musiikki, joka palkittiin Tukholman Filmifestivaaleilla viime vuonna.

Lähteet: YLE Uutiset

Lue seuraavaksi