Tähtihetki perjantaina 28.5.

Tähtihetken juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu. Tällä viikolla esittelyssä olivat DVD-elokuva Roller Girl ja ensi-iltaelokuvat Pari kyttää ja Streetdance 3D.

Aamu-tv

StreetDance 3D

Tarmo Poussu

Pelkkä 3D-tekniikka ei riitä tekemään tarinaltaan umpikliseistä elokuvaa tuoreeksi. Sen osoittaa katutanssia ja klassista balettia yhdistävä tanssielokuva StreetDance 3D. Lontoossa kuvattu ja tuotannoltaan brittiläinen leffa on tarinaltaan lähes uusintaversio neljän vuoden takaisesta ja jatko-osankin saaneesta amerikkalaiselokuvasta Step Up. Muutenkin StreetDance 3D:n tarina toistaa uskollisesti jokaisen lajityyppinsä kliseen.

Kehnosti kirjoitetussa leffassa oman alansa kilpailuihin valmistautuva katutanssiryhmä joutuu harjoittelemaan yhteisen tanssiesityksen balettikoulun loppukokeisiin valmistautuvien opiskelijoiden kanssa. Luonnollisesti molemmat koitokset sattuvat samaan päivään ja sitä ennen kumpaakin ryhmää edustavien päähenkilöiden välille on ehtinyt syttyä romanssi.

Max Giwan ja Dania Pasquinin ohjaama StreetDance 3D on elokuvana täydellisen mitäänsanomaton tekele, mutta sen monissa tanssijaksoissa on silti vastustamatonta vetoa ja fyysistä taidokkuutta. Sen nuoret esiintyjät ovat oivallisia tanssijoita, mutta näyttelijöinä raakileita. Elokuvan ainoan kunnon roolityön tekeekin balettikoulun omapäistä johtajaa esittävä Charlotte Rampling.


Satu Linnapuomi

Harvoin mikään elokuva on niin läpinäkyvä kuin StreetDance 3D. Sen tarina on tavanomainen: päähenkilö tähtää vaikeuksien kautta voittoon. Tällä kertaa käsikirjoitus on vain niin luurankomainen, että Carlyn (Nichola Burley) ponnistelujen seuraaminen on kuin näkisi tarinan pitkänä tussiviivana luonnoslehtiössä, ja jokaisen vastuksen kohdalle olisi piirretty punainen rasti. Rakkaustarina on hyvän tuulen karkkiversio West Side Storysta ja sitä kautta Romeosta ja Juliasta.

Uutta tai ennalta arvaamatonta StreetDancen juonella ei siis ole annettavaa. Elokuvan suurin anti onkin tanssikohtauksissa – ja niiden ansiosta StreetDance saa anteeksi paljon. Musiikkivideoita aiemmin ohjanneet Max Giwa ja Dania Pasquini toteuttavat nytkin musiikkivideon näköistä elokuvaa. Teennäisyys vaivaa lopputulosta etenkin näyttelemisen osalta, mutta toisaalta tanssikohdat ovat upeita, ja 3D-toteutus vielä korostaa niiden voimaa. Elokuva tuo valkokankaalle sekä brittien Talent-kilpailun kärkikastia että tuntemattomampia tanssijoita joiden liikkeitä on mykistävän hienoa katsoa. Kun koreografiatkin ovat kohdillaan niin tanssin voimaa ja taituruutta ei voi kuin ihailla. StreetDance on nuorten satu, ja jos sen sellaisena ottaa eikä välitä juonen köykäisyydestä niin kyllä tämän seurassa nopeasti hujahtaa reilu puolitoistatuntinen.

Pari kyttää

Tarmo Poussu

Bruce Willisin ja tv-sarjasta 30 Rock tutun Tracy Morganin tähdittämä toimintakomedia Pari kyttää tarjoaa katsojalle tasan yhden yllätyksen. Se on ohjaajan nimi. Tätä aivotonta, tyylitöntä ja mautonta kyttäkomediaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, miten kummassa pippurisista indie-leffoistaan tunnettu Kevin Smith on päätynyt ohjaamaan moista moskaa.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Jacksonin tavaramerkiksi ovat muodostuneet puheliaat ja verbaalisesti härskit ihmissuhdekomediat, joista onnistuneimpia lienevät Amyn jäljillä (1997) sekä Zack ja Miri puuhaa pornoo (2008). Visuaalisesti ja kerronnallisesti hänen elokuvansa ovat toki jättäneet paljonkin toivomisen varaa, mutta niiden rivoudessaan virtuoosimainen dialogi ja hellyttävän lämminhenkinen ihmiskuvaus ovat nostaneet ne turvallisesti teinileffojen karkeimman massan yläpuolelle.

Pari kyttää on Jacksonin ensimmäinen ohjaustyö suurelle Hollywood-studiolle eikä hän ole osallistunut sen käsikirjoitukseen. Hänen aiempaan tuotantoonsa sitä yhdistää vain alapään asioihin keskittyvä verbaalihuumori, josta siitäkin puuttuu kaikkinainen nokkeluus.

Willis ja Morgan esittävät hölmöilevää kyttäkaksikkoa, joka toiselta varastettua baseball-korttia jäljittäessään tulee puolivahingossa toimittaneeksi päiviltä kokonaisen huumeliigan ja pelastaneeksi pari virkaveljeään. Willis tekee roolinsa mahdollisimman matalalla profiililla, kuin mukanaoloaan häpeillen. Morgan puolestaan kailottaa ja ilvehtii läpi leffan kuin heikkomielinen.


Satu Linnapuomi

Nyt tehdään jonkinlaista parodiaa rikoselokuvista. Repliikkejä lainataan niin Arpinaamasta kuin Training Daystäkin ja lainat tuodaan selvästi esille. Viittauksia löytyy poliisirooleissa marinoidun Bruce Willisin uraan, jo Konnankoukkuja kahdelle –sarjasta ja Die Hardeista lähtien. Kunnianosoitukseksikin tätä voisi sanoa (kuten tekijät väittävät), mutta kun elokuvassa ei ole mitään kunniakasta. Kaksi niin sanotusti hauskasti sanailevaa, omia keinojaan käyttävää poliisia selvittää baseball-kortin varkautta jotta toinen poliiseista, Jimmy (Bruce Willis) saisi maksettua tyttärensä häät. Koko elokuva on niin hölmö, sekä juoneltaan, repliikeiltään että maailmankuvaltaankin, että sen edessä aivan mykistyy. Leffan kökköyden astetta kuvastaa se, että surullisen tunnelman luojana käytetään uskottavuudesta kaukana olevan bändin Poisonin biisiä ”Every Rose Has It’s Thorn”. Ainoa valon pilkahdus elokuvassa on Seann William Scottin esittämä Dave, joka huvittelee toistamalla kaikkien puheen, jopa aseella uhattaessa. Kevin Smithin edellinen ohjaus Zack ja Miri puuhaa pornoo oli raikas komedia, mutta se olikin myös hänen itsensä kirjoittama. Tästä aseita ihannoivasta uutukaisesta raikkaus on kaukana. Kysymykseksi jääkin, miksi Pari kyttää on tehty? Ja kenelle? Elokuvan ikäraja Suomessa on K-15, mutta leffa vaikuttaa 12-vuotiaille tehtaillulta.

Roller Girl

Tarmo Poussu

Drew Barrymoren esikoisohjaus on sympaattinen nuoren tytön kasvutarina, joka sukeltaa valkokankaalla harvemmin nähtyyn naisten rullaluistelukilpailujen maailmaan. Elokuvan pääosaa, rullaluistelun kautta ujoudestaan ulos kasvavaa Blissiä, esittää Junossa läpimurtonsa tehnyt – ja siitä myös Oscar-ehdokkuuden saanut – Ellen Page.

Roller Girlin tarinassa asettuu vastakkain kaksi erilaista naiseuden mallia. Toista edustaa Blissin voimakastahtoinen äiti (Marcia Gay Harden), joka patistaa tytärtään osallistumaan paikallisiin kauneuskilpailuihin. Ulkonäköä korostavan naisihanteen vastakohdaksi asettuu rullaluistelukisojen raju ja amerikkalaiseen tapaan väkivaltainenkin maailma, jossa naisilta vaaditaan perinteisiä miehisiä hyveitä: rohkeutta, voimaa ja aggressiivisuutta.

Oman identiteettinsä ja ensirakkautensa urheilun, musiikin, tanssin tai muun harrastuksen kautta löytävä päähenkilö on tuttu lukemattomista teinileffoista. Tuttua on myös päähenkilön kiperä valinta kahden vastakkaisen roolimallin tai elämäntavan välillä. Suorastaan klisee on tuon valinnan ajoittuminen tarinan huipentavaan kahden joukkueen ratkaisevaan yhteenottoon.

Yllättävästi Barrymoren elokuva pystyy ylittämään ja loppuvaiheissaan myös rikkomaan tarinansa kaavamaisuudet. Ratkaisevana apuna tässä ovat sen sympaattiset näyttelijät ja Barrymoren onnistunut henkilöohjaus. Vaikka elokuvan tarina välillä ontuu, sen henkilöt tuntuvat oikeilta ihmisiltä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Etenkin Ellen Page tekee pääosassa jälleen erinomaisen raikasta ja vivahteikasta työtä.


Satu Linnapuomi

Roller Girl on kuin tämänviikkoisen StreetDance-elokuvan mukiloitu sisarpuoli. Niin paljon samaa leffojen rakenteessa on, vaikka tyylit poikkeavatkin toisistaan täysin. Jos StreetDance on hattara, niin Roller Girl on turkinpippuri. Yhtäläisyyksiä löytyy listaksi asti: on nuori tyttö jolla on päämäärä korkealla, on esteitä päämäärän toteutumisen tiellä, on kaksi toisilleen vastakkaista maailmaa (street dance / baletti, kauneuskilpailut / roller derby) ja on tanssi- tai rullaluistelukohtauksia. Kummassakin elokuvassa on viime hetkellä ylitsepääsemättömältä tuntuva este: kisapäivälle sattuva toinen todella tärkeä tapahtuma. Ja kummassakin elokuvassa ollaan ruokasotaa.

Samankaltaiset rakenteet tuovat esille ne pienet erot, jotka tekevät yhdestä leffasta hömppää ja toisesta uskottavaa draamaa. Roller Derbyn käänteet ja loppuratkaisu ovat huomattavasti lähempänä arkea kuin StreetDancessa ja näin ollen paitsi uskottavia myös koskettavia. Roller Derbyn kasvutarinassa näytelläänkin hyvin. Pääosassa Blissinä nähdään Junosta tuttu Ellen Page.

Ihastuttavaa mimmivoimaa ja tavanomaisuudesta poikkeavia naiseuden malleja Roller Girl tarjoaa yltäkylläisesti. Elokuva etenee kuitenkin paikoin kömpelöhkösti ja etenkin alussa turhan viivyttelevästi. Leffan alkuperäinen nimi Whip It viittaa piiska-nimiseen liikkeeseen, joka saa luistelijalle aikaan huimat vauhdit. Tuollaista piiskaa koko elokuvakin olisi välillä tarvinnut. Myös tarina pikkukaupungista suureen maailmaan haikailevasta nuoresta tuntuu kuluneelta. Drew Barrymoore osoittaa kuitenkin tällä esikoisellaan olevansa varsin varteenotettava ohjaaja, ja hänen seuraava ohjauksensa tuleekin olemaan Ihmemaa Oz –elokuva Surrender Dorothy.

Lähteet: YLE Uutiset