Romanit - tuntematon vähemmistömme

Suomen rikkaaseen kulttuuriperintöön kuuluu 10 000 romanin vähemmistö, joka on jäänyt maahanmuuttokeskustelun jalkoihin. Tasavertaisuuden saavuttamisessa tekemistä on niin romaneilla itsellään kuin yhteiskunnallakin - ja valtaväestöllä asenteissaan, toteaa Pekka Paatero kesäkuun nettikolumnissaan.

Yle Uutisten artikkeliarkisto
YLE Etelä-Karjala

Maahanmuuttokeskustelun alle on jäänyt perisuomalaisten etnisten ryhmien tilanne. Meillä on perustuslain turvaamana saamelaiset ja romanit sellaisia vähemmistöryhmiä, joiden tilasta ei juuri nyt puhuta. Romaneistakin puhutaan vain jokakeväisenä kerjääjäilmiönä, jota toteuttavat vapaasti EU:ssa kuljeskelevat romanialaiset. Tässäkin on muistettava, että kaikki romaniasta tulevat eivät ole romaneja.

Vaikka kolumnini varsinainen aihe ei olekaan nämä lähtömaassaan todella huonosti voivat ihmiset, haluan kuitenkin osallistua kerjäämisen kieltävän lain pohdiskeluun. Jos kerjääminen kiellettäisiin lailla, poliisi velvoitettaisiin estämään se. Tällöin suurin osa poliisin toimista kohdistuisi suomalaisiin kerjääjiin, pummeihin, anna mulle viitonen että pääsen kotiin – nuoriin jne.

Romanialaiset ovat vain näkyvä vähemmistö tässäkin puuhassa. Siis tehtäisiin laki, jonka perusteella poliisi saisi jälleen työtä, joka ei sille kuulu. Tämän totean päihtyneiden kiinniottoa ja kuljetusta pohtivan työryhmän puheenjohtajana. Me tässä työryhmässä yritämme keksiä keinoja, joilla poliisi vapautettaisiin perustehtäviensä hoitamiseen.

Sitä paitsi ihan oikeasti, kumpihan kadulla enemmän häiritsee, hiljaa muki edessään kyyhöttävä mummo, vai aktiivisesti kimppuun käyvä kuukausilahjoituksien kerääjä, puhumattakaan erilaisista kovaäänisistä torven töräyttäjistä, jotka kaikki myös keräävät tai kerjäävät.

Mutta minun piti puhua Suomen romaneista, joita on n. 10 000. Heitä on siis niin vähän, että moni maahanmuuttajaryhmä ohittaa heidät määrässä. He ovat kuitenkin osa kansallista perintöämme vuosisatojen ajalta. Siksi maahan on asetuksella perustettu valtakunnallinen romaniasiain neuvottelukunta, joka on jo täyttänyt 50 vuotta. Se on siis vanhempi kuin koko maahanmuuttajapolitiikkamme, joka on vain 40 vuoden ikäistä.

Kolmatta kolmivuotiskautta toimii myös neljä alueellista romaniasiain neuvottelukuntaa. Vanhan työni jatkona toimin vielä tämän vuoden loppuun Länsi-Suomen neuvottelukunnan puheenjohtajana. Pidimme kokousta viime viikolla ja puhuimme myös kerjäämisestä. Neuvottelukunta toivoo, että tässä yhteydessä puhuttaisiin kansalaisuudesta eikä etnisestä ryhmästä. Siis romanialaisista eikä romaneista, koska se on eri juttu.

Alueellisen romaniasiain neuvottelukunnan tehtävänä on ensisijaisesti yhdenvertaisuuslain toteutumisen seuranta. Meillä on laki, joka takaa kaikille maassamme asuville syntyperään, rotuun tai sukupuoleen katsomatta tasavertaisen kohtelun Suomessa. Tämän toteutumiseksi on mm. jokaisen kunnan ja valtion viraston tehtävä yhdenvertaisuussuunnitelma ja myös toteutettava sitä. Vain murto-osa kunnista on näin menetellyt

Alueellisen neuvottelukunnan tehtävänä on myös toimia viranomaisten ja romanien yhteistyöelimenä, jossa voidaan vapaasti vaihtaa mielipiteitä ja välittää niitä kaikille tarvittaville tahoille. Neuvottelukunta on koottu kolmikantaperiaatteella. Siinä on kolmasosa romaneja, kolmannes viranomaisia ja saman verran kuntien edustajia.

Romanien yhdenvertaisuuden kehittäminen lähtee romaneista itsestään. Viranomaiset ja kunnat voivat olla tukena, mutta vain romanien omasta aloitteesta tapahtuva kehitys voi viedä kestävään tulokseen. Tämä merkitsee kotien keskeistä asemaa nuorten romanien kasvatuksen, koulutuksen ja oman kulttuurinsa hallintaan. Romanivanhempien pitää avoimesti uskaltaa päästää lapsensa varhaiskasvatuksen pariin myös kodin ulkopuolelle. Samoin kannustava ote koulutuksen välttämättömyyteen on osa kasvua ja kehitystä. Koulutus on ainoa avain työelämään yhdenvertaisina tekijöinä valtaväestön kanssa.

Romanikulttuuri on suomalaisen yhteiskunnan rikkaus eikä sitä saa päästää häviämään. Kun muistetaan, että se on osa suomalaista kulttuuriperintöä eikä sitä tule asettaa vastakkain valtaväestön kulttuuriperimän kanssa.

Suurin näköpiirissä oleva huoli romanikulttuurissa on romanikielen taitajien vähäinen määrä ja pelko koko kielen häviämisestä on aiheellinen, ellei kielikoulutusta saada järjestettyä paljon nykyistä paremmin. Kunnioitan kovasti romaniperheissä tapahtuvaa kielen opetusta lapsille, mutta se ei riitä. Tarvitaan ammattiopettajia koulun kaikille asteille, samoin kuin korkeakouluopetuksen järjestämistä siten, että myös tulevaisuudessa opettajia löytyy ja romanikieltä tutkitaan yliopistoissa.

Alueellisen romaniasiain neuvottelukunnan työ on nyt kestänyt vasta kahdeksan vuotta. Siinä ajassa on jo saatu paljon aikaan sekä viranomaisten suhtautumisessa romaneihin, että romanien oman aloitteellisuuden ja aktiivisuuden lisäämisessä. Kunnalliset romanityöryhmät ovat oiva apu lähellä asumista tapahtuvaan ajatusten vaihtoon ja toimintaan. Paljon on vielä tekemättä ja sitä työtä raamittaa juuri tehty valtakunnallinen romanipoliittinen ohjelma. Se on tulossa valtioneuvostoon lähiaikoina.

Toivottavasti Suomen romanit eivät jää muiden etnisten ryhmien jalkoihin, vaan heidän asemansa jatkaa kehittymistä kohti todellista yhdenvertaisuutta. Nythän asia ei valitettavasti vielä näin ole, vaan julkisuudessa on näkyy edelleen erilaisia ennakkoluuloja.

Jokin aika mm. eräs turkulainen huoltamo laittoi oveensa lapun, jossa todettiin, että palvelun varmistamiseksi liikkeeseen saa tulla vain yksi romani kerrallaan. Toinen kauppa julisti aikoinaan, että liikkeeseen ei saa tulla lastenvaunujen kanssa eikä ”kansallispuvussa”.

Viimeinen tapaus on aivan tuore. Kaupunginteatterissa oli romanimusiikki-ilta. Talo oli täynnä. Esityksen jälkeen eräs henkilökunnasta totesi: hyvin meni, eivät varastaneet mitään.

Kun näin on, tekemistä riittää niin neuvottelukunnalle kuin meille kaikille ihmisinä muiden joukossa.

Lähteet: Pekka Paatero, Läänin sosiaali- ja terveysneuvos, emeritus