Tähtihetki perjantaina 21.5.

Tällä kertaa Tarmo Poussun paikalle istahti Esko Rautakorpi. Hän jakoi Satu Linnapuomin kanssa tähtiä elokuville Loppuelämäsi ensimmäinen päivä, Me & Orson Welles ja Prince of Persia.

Aamu-tv
Jake Gyllenhaal näyttelee elokuvassa  Prince of Percia.
Jake Gyllenhaal tähdittää videopeliin perustuvaa Prince of Persiaa.

Prince of Persia

Esko Rautakorpi

Satu Linnapuomi

Maailma on pelastettava. Tehtävä on vaikea, mutta mihinpä ei Gyllenhaalin Jake pystyisi. Tai mihinpä ei hänen kanssaan pystyisi. Brokeback Mountainista ja Brothersista tunnettu vakavasti otettava näyttelijä on nyt sonnustautunut Persian prinssin sotisopaan, ja tuo seikka on parasta antia, mitä Prince of Persialla on tarjottavanaan.

Visuaalisesti vaikuttava ja viihdyttävä elokuva pyörittää tuttuja seikkailuaineksia: toisiaan aluksi ärsyttävät kaunis nainen ja komea mies rakastuvat, on vehkeilyä ja salajuonia, on kintereillä kiriviä vihollisia, on läheltä piti –tilanteita. Parkour-taidot huippuunsa hionut prinssi on tietysti ylivoimainen taistelija. Silti seikkailukonkari Mike Newellin ohjaama Prince of Persia ei ole täysin ennalta arvattava elokuva, sen verran huimia juonenkäänteitä mystiset tiimalasit ja ajan hiekka aiheuttavat. Tamina-prinsessan (Gemma Arterton) rooli silkkana kauppatavarana ärsyttää aluksi, mutta onneksi hänessä on sittenkin luonnetta ja vastusta. Indiana Jonesit ja Troijan mieleen tuovassa toimintaseikkailussa vihollisen henki ei paljon paina. Loppusanomaksi jää kuitenkin, että ihmisellä on kyky hyvään.

Loppuelämäsi ensimmäinen päivä

Esko Rautakorpi

Satu Linnapuomi

Elokuva Loppuelämäsi ensimmäinen päivä saa minut muistamaan sen hetken, jona vaihdoin huoneeni hevosjulisteet Mötley Crüen ja Hanoi Rocksin julisteisiin. Se palauttaa mieleen ensisuudelman. Se saa miettimään edesmennyttä isoisääni ja viimeistä halausta. Yksityiskohdiltaan rikas elokuva on vahvasti kiinni todellisuudessa. Sen välittämät hetket ovat tunnistettavia ja tosia, silti yllätyksellisiä ja omanlaisiaan. Ja hauskakin elokuva on, lämminhenkinen mutta ei liioitellun hyväntuulinen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Rémi Bezançon osaa sekä kiteyttämisen että rönsyilyn taidon. Elokuvaan on valittu viisi merkityksellistä päivää, joilla jokaisella on oma päähenkilönsä. Rakenne toimii mainiosti. Enempiä selittelyjä henkilöiden elämästä ei tarvita. Kukin osa itsessään on sisuksiltaan runsas ja silottelematon. Osa leffan sattumuksista vaikuttaa kaupunkilegendoista lainatuilta – kuten oravan päälle ajo ja sen seuraukset – mutta sekin vain lisää tunnistamisen hetkiä. Näyttelijät vaikuttavat tosilta. Tässä elokuvassa maistuu elämä.

Minä ja Orson Welles

Esko Rautakorpi

Satu Linnapuomi

Ei mikään ryhmätyön tekijä, tuo herra Welles. Elokuva Minä ja Orson Welles tuo esille varsinaisen auteur’in, joka jyrää järkähtämättä läpi oman näkemyksensä ja nimeää muidenkin ideat omikseen. Iso ego Orsonilla oli ilmiselvästi, jo 22-vuotiaana, minkä ikäinen hän oli vuonna 1937 ohjatessaan Julius Caesaria. Fiktiostahan tässä toki on kyse, mutta elokuvan antama kuva Wellesistä lienee melko oikea. Historialliset faktat ovat elokuvassa kohdallaan, sen sijaan päähenkilö Richardin (Zac Efron) tarina on puhdasta mielikuvitusta. Julius Caesarin harjoituksia ja esitystä kuvataan todentuntuisesti ja yli 70 vuoden hyppy ajassa taaksepäin suoraan teatterilavalle on kiehtova. Teatteriesitys ei muuten näytä lainkaan vanhanaikaiselta vaan suorastaan tuoreelta.

Efron ei hätkähdytä roolityöllään mutta esittää kuitenkin uskottavasti teatteriin ihastunutta nuorta miestä (ja näyttää hämmentävän paljon Mikko Leppilammelta). Elokuvan kantava voima on Wellesiä esittävä Christian McKay (joka näyttää todella hämmentävän paljon oikealta Orson Wellesiltä) ja leffan parhaat kohtaukset rakentuvatkin Wellesin henkilön ympärille. Claire Danesin esittämä Sonja on kiinnostava naishahmo: kauneudestaan tietoinen puhdas kiipijä, joka tekee sen minkä oma etu vaatii.

Minä ja Orson Welles on näpsäkkä elokuva jossa on teatterin tenhovoimaa ja pätevää ajankuvaa. Se jää kuitenkin turhan keveäksi ja harmittomaksi. Mukavahan sitä on katsoa, mutta turha pintasiloisuus sulkee pääsyn tunnetasolle saakka. Lisäksi elokuvan loppukohtaus on kummallisen laimea.

Lähteet: Tekstit: Satu Linnapuomi