Neiti Aika rouskuttaa ajan historiaa Turun linnassa

Aikaraudat eri aikakausilta vievät historiaan Turun linnan Voudinsalin näyttelyssä, ja johdattavat pohtimaan myös ajan olemusta. Aika liittyy luonnonkiertoon, mutta on myös sopimuskysymys, ja ken hallitsee aikaa, on myös vallankäyttäjä.

kulttuuri
Rokokoo-kellon taulussa kulta kimaltaa.
Rokokoo-kellon taulussa kulta kimaltaa.YLE / Jouni Koutonen

Aikaa on mitattu ja aika on käsitetty halki vuosisatojen ja -tuhansien kovin monin eri tavoin.

Maanviljelys- ja pyyntikulttuurissa luonnonvuoden kulku oli tietenkin määrittävä tekijä, kaupungistumisen ja kirkollisen vallan myötä aikakäsitys uusiutui. Ihmisellä on lähes aina ollut tarve mitata ja määrittää aikaa, ja konstit ovat olleet siinä puuhassa monet.

- Entisinä aikoina yhteisöissä oli tarve ajoittaa erilaiset maanviljelykseen ja karjanhoitoon liittyvät asiat oikeaan aikaan, ja varmasti jo sitä ennen on ollut tarve lähteä vaeltamaan oikeaan aikaisesti, jotta on pystytty pyyntieläinten liikkeitä ennakoimaan. Toisaalta uskonnollisen elämän puolella on haluttu osoittaa rituaalit tapahtumaan oikeaan aikaan, pohjustaa intendentti Joanna Kurth ajan määrittämisen tarvetta.

Luonnonkierto määrittää toki nykyihmisenkin arkea vuodenaikojen ja niitä rytmittävien juhlapyhien mukaan, joskaan ei ehkä niin hallitsevasti kuin esi-isillämme.

Ajan haltija on vallan haltija

Turun linnan Voudinsaliin on koottu Solveig Sjöberg-Pietarisen johdolla Oikeaan aikaan -näyttely, jossa on esillä aikarautoja eri aikakausilta - aina riimusauvoista, tiimalaseista, aurinkokelloista ja ammoisista almanakoista alkaen.

Kirkonkello kertoo puolestaan siitä, mitä aika myös on – valtaa.

- Aika on aina ollut vallan väline. Hän joka on säädellyt aikaa, on säädellyt myös ihmisiä, jotka aikaa ovat käyttäneet. Se ulottuu ihan sieltä kirkon hallinnoimasta ajasta nykypäivään, jossa normaali kansalainen leimaa itsensä sisään ja ulos töissä. Hän joka omistaa ajan, maksaa toisille ajankäytöstä; sellaisella henkilöllä on valtaa yhteiskunnassa.

Jo kulloinkin käytössä olleet kalenterit ovat olleet vallanpitäjien päättämiä, muistuttaa intendentti Joanna Kurth.

- Meille kaikkein tutuin on tietenkin nykyinen juliaaniseen kalenteriin pohjaava kalenteri, mutta myös muissa kulttuureissa on ollut käytössä erilaisia kalentereita ja tapoja rytmittää vuotta ja vuorokautta. Pelkästään tämä seitsenpäiväinen viikkomme on kristillisestä perinteestä tuleva raamattuun pohjaava kirkollisen vallan osoitus. Hyvin länsimainen kulttuuri on onnistunut tämän viemään muihin kulttuureihin ja perinteisiin!

Aika on siis paitsi luonnonkiertoa, myös kulttuuria, ja pitkälti sopimuskysymys.

- Eri kulttuureissa on ollut eri tapoja jakaa vuosi aurinkovuoden tai kuunkierron mukaisesti. Jos taas ajatellaan vuorokauden jakamista nimenomaan 24 tuntiin, niin se on täysin sopimuskysymys, johon olemme länsimaisessa kulttuurissa tottuneet. Jossain vaiheessa historiassa olisi yhtä hyvin voitu päätyä jakamaan vuorokausi vaikkapa kymmeneen tuntiin, heittää Joanna Kurth esimerkin.

Hänen mukaansa yllättävän monikin nykyihminen yllättyy, etteivät nämä ajan määreet tule mistään fysikaalisista tosiseikoista, vaan ovat "yhteisesti sovittuja" käytäntöjä.

Turussa vireä kelloseppien ammattikunta

Ajan hammasrattaat raksuttavat monessa muodossa Turun linnan Voudinsalin näyttelyssä, siitä pitävät huolen lukuisten kelloseppien taidonnäytteet vitriineissä.

Esillä on pienempien taskunauriiden ja vekkareiden ohella muhkeampia kaappi- ja seinäkelloja, ehkä hienoimpana tukholmalaisen kelloseppä Lars Torslundin 1700-luvun lopulla valmistama pröystäilevän runsas rokokoo-kello.

Mekaaninen kello keksittiin jo 1000-luvun alkupuolella, ja keskiajalla ne levisivät Euroopan kaupunkeihin. Ihmeellisiä astronomisia kelloja rakennettiin aluksi kirkkoihin, myöhemmin raatihuoneisiin. Suomessa ajannäyttäjät eli seijarit siirtyivät 1700-luvulla sisätiloihin, ja tornikello kutistui kaappikelloksi. Kaappikello kuului salin kalustukseen lähes kahden sadan vuoden ajan, ja vielä 1920-luvulla Bomanin huonekalutehdas valmisti Turussa kalustoja, joihin kuului kaappikello.

Turulla onkin merkittävä osa suomalaisten tutustuttamisessa kelloihin. Tukholmassa oppinsa saanut kelloseppäkisälli Johan Forsell oli ensimmäinen, joka jäi pysyvästi Turkuun asumaan, ja avasi verstaansa 1746.

- Kello tuli Suomeen Turun kautta, koska Turku oli pääkaupunki ja tärkeä keskus Ruotsi-Suomen aikaiselle valtiakunnalle. Täällä oli varakkaita ihmisiä, yhteiskunnan merkkihenkilöitä, joilla oli varaa hankkia kelloja, ja sitä kautta levittäneet kelloinnostusta muillekin. Täällä toimi myös aktiivinen kelloseppien ammattikunta, joka teki näyttäviä ja hyvälaatuisia kelloja. Isot, hienot kellot olivat kalliita, ja ne olivat myös perintöesineitä, ja sitä kautta kellon omistaminen ja ajan hallinnointi liittyi myös yhteiskunnallisesti hieman korkeampiin luokkiin, valottaa Joanna Kurth.

Omasta ajasta Neiti Aikaan

Turussa elettiin aivan omaa aikaakin vielä reilu sata vuotta sitten, eikä paikkakunnan tarkkaa aika tiedottanut Tuomiokirkon kello, joka muuten on Suomen julkisista kelloista ensimmäinen, tiettävästi 1830-luvulta.

- Kuten muillakin paikkakunnilla eri puolilla Suomea Turussakin elettiin paikkakunnan omaa aikaa. Ennen yhteisiä ajanmittauksia paikkakuntien aika määritettiin auringon tai eri tyyppisten kellokoneistojen avulla, ja se paikkakunnan oma aika on sitten tiedotettu asukkaille. Rautatieliikenteen kehittymisen myötä Helsingin aika tuli vallitsevaksi ajaksi, mutta Turussa eletiin ihan omaa aikaa, joka oli kymmenen minuuttia Helsinkiä jäljessä, aina vuoteen 1903 asti!

Turun aika tiedotettiin Tähtitorninmäen aikapallolla, joka observatoriolla nostettiin pylväässä, ja pudotettiin alas maanantaisin tasan kello 12. Merikoulun rehtori oli 1860-luvulla asentanut halkaisijaltaan 180 senttisen kuulan, jonka putoamisesta kaupunkilaiset saattoivat omat aikarautansa tarkistaa.

- Tämä pallo oli käytössä aina vuoteen 1939 asti, vaikka Turku olikin siirtynyt Helsingin aikaan. Pallon näyttämä aika on alunperin laskettu horisontin mukaisesti.

Toinen palanen kadonnutta turkulaista kansanperinnettä hallitsee raksutuksellaan koko Voudinsalia. Suuren kaappikellon kupeessa metelöivä hämärän näköinen koje paljastuu vanhaksi tutuksi Neiti Ajaksi!

Sen juuret ovat Englannissa, missä Greenwichin observatoriolla oli 1836 lähtien aikapalvelu. Erityiset ajankantajat kävivät Greenwichin aikaan säädetyn kronometrin kanssa Lontoon kellontekijöiden luona säätämässä kojeet oikeaan aikaan. Observatorion virkailijan John Belvillen vaimo Maria työskenteli tällaisena ajankantajana, ja heidän tyttärensä Ruth jakoi ajankantajan työtä aina 1930-luvulle asti.

- Viimeistä ajankantajaa, Ruth Belviile'a kutsuttiin lempinimellä "Greenwitch Time Lady", ja siitä Neiti Ajat (ruots. Fröken Ur) ovat saaneet nimensä. 1930-luvulla eripuolilla Yhdysvaltoja ja Eurooppaa alettiin ottaa Neiti Aika -laitteistoja käyttöön, ja se oli puhelinlaitoksille tuottoisaa puuhaa, mikä on yksi syy sen nopeaan leviämiseen.

Turussa Neiti Aika kertoi soittajalle oikean ajan vuodesta 1939. Kännyköiden aikakaudella eläkkeelle laitettu neiti on nyt siis Turun linnassa ihmeteltävänä, ja Anders Järvenpää ja Pekka Lainio ovat virittäneet sen koneiston jälleen täyteen iskuun. Kun näyttelyvieras nostaa rouskuttavan masiinan vieressä olevan mummolan puhelimen luurin, kuuluu sieltä tuttu ääni.

- Kolmetoista... neljäkymmentäkahdeksan.... ja neljäkymmentä, kuuluu täsmällinen tiedotus, ja pieni helähdys sinetöi oikean ajan.

Oikeaan aikaan -näyttely Turun linnan Voudinsalissa 1. toukokuuta 2011 asti.

Lähteet: YLE Turku