1. yle.fi
  2. Uutiset

Tähtihetki perjantaina 11.6.

Tähtihetken juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu. Tällä viikolla esittelyssä olivat elokuvat The A-Team, Aivan liian hotti ja Vähän kunnioitusta. Tällä viikolla ei viiden tähden elokuvia sattunut mukaan.

Ylen aamu
Elokuvasta: Vähän kunnioitusta.
Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu arvioivat viikon ensi-iltaelokuvia.

Vähän kunnioitusta

Tarmo Poussu

Kehitysvammaisista kertova ja sellaisten pääosin myös näyttelemä kotimainen elokuva on toki harvinaisuus itsessään ja hankkeena kunnioitettava. Hyvät tarkoitukset eivät kuitenkaan takaa hyvää elokuvaa, kuten Leena Virtasen kirjoittama ja Pekka Karjalaisen ohjaama Vähän kunnioitusta osoittaa.

Elokuvan päähenkilö on lievästi kehitysvammainen Siiri (Outi Kero), joka leffan alussa muuttaa isänsä (Heikki Hela) luota valvottuun ja kaltaistensa nuorten kansoittamaan asuntolaan. Kämppäkaverikseen hän saa yliaktiivisen Suskin (Elena Leeve), jonka kanssa hän pian karkaa vaarallisille teille kaupungin yöhön.

Tarinan keskiössä on Siirin ja vartijana työskentelevän Santerin (Asko Vaarala) välille kehittyvä romanssi, jota kummankaan lähipiiri ei katso hyvällä. Nuoren rakkauden suurimmaksi uhaksi nousee Svante Martinin esittämä asuntolan valvoja, joka on huolenpidon nimissä valmis kieltämään kehitysvammaisilta kaikki oikeudet normaaliin elämään. Hänen vastavoimakseen nousee asuntolan nuori johtaja (Kari-Pekka Toivonen), joka suhtautuu kehitysvammaisiin kannustavan luottavasti.

Parasta elokuvassa on kehitysvammaisten näyttelijöiden luonteva esiintyminen. Myös Siirin ja Santerin yhteisissä kohtauksissa on aitoa tunnetta, vaikka romanssin kehittely jääkin alkutekijöihinsä.

Elokuvan kompastuskiviä ovat kaavamainen tarina, yksiviivaisesti tyypitellyt henkilöhahmot ja alleviivaava opettavaisuus. Elokuvan rakkaustarina olisi kaivannut kipeästi syventämistä. Ripaus räväkkyyttä ja anarkistista huumoria olisi tehnyt leffalle ihmeitä.


Satu Linnapuomi

Rohkeutta elokuvan Vähän kunnioitusta tekijöiltä ei puutu. Rohkeita ovat niin ohjaaja Pekka Karjalainen, käsikirjoittaja Leena Virtanen kuin näyttelijätkin, etunenässä Outi Kero ja muut kehitysvammaiset näyttelijät, jotka todella panevat itsensä likoon. Vähän kunnioitusta käsittelee arkoja aiheita ja lisäksi kehitysvammaisille harrastajanäyttelijöille tai heidän kanssaan elokuvan teko ei ole varmaankaan kaikkein helpoimpia juttuja. Harjoittelujaksokin kesti lähes vuoden. Tästä rohkeudesta tekijät saavat minulta paljon kunnioitusta.

Vammaisten seksuaalisuus on tabu, jota Vähän kunnioitusta ravistelee. Siksi elokuva on raikasta katsottavaa. Samoin vammaisen ja ei-vammaisen välinen romanttinen suhde yleensä vähintäänkin kohottaa kulmakarvoja, ellei peräti herätä kysymyksiä mahdollisesta hyväksikäytöstä. Hienoa, että olemme saaneet näistä aiheista elokuvan. Harmi, että käsittelytapa ei ole kyllin jäntevä ja toteutus on viimeistelemätön, jopa amatöörimäinen (enkä nyt tarkoita amatöörinäyttelijöiden työtä). Käsikirjoitus sinkoilee kahden naispäähenkilön Siirin (Kero) ja Suskin (Elena Leeve) välillä kunnes Suski melkein unohdetaan. Ammattinäyttelijät on taidettu jättää oman onnensa nojaan pärjäilemään eivätkä roolit ehdi kehittyä henkilöiksi. Värimäärittely on jäänyt puolitiehen. Ja eikö Pertti Kurikan nimipäivien ja Resispossen musiikkia olisi voitu käyttää enemmän hyödyksi?

Ne asuntolakohtaukset, jossa asukkaat saavat jutella vapaan ja aidon oloisesti, ovat elokuvan parhaimpia. Käsikirjoituksen alkuvaiheessa myös elokuvan toimijat, kehitysvammaiset, ovat osallistuneet kirjoitusprosessiin. Vaikka lopputulos on jäänyt epätasaiseksi, niin Vähän kunnioitusta onnistuu omalta osaltaan oikomaan käsityksiä kehitysvammaisista ja antamaan heille äänen.

Aivan liian hotti

Tarmo Poussu

Omaan ulkonäköön ja viehätysvoimaan liittyvät paineet ja itsetunto-ongelmat eivät nyky-yhteiskunnassa kiusaa vain naisia ja tyttöjä, vaan yhä enenevässä määrin myös miehiä ja poikia. Niiden kanssa painiskelevalle nykynuorelle amerikkalainen teinikomedia Aivan liian hotti tarjoaa lohdullisen sanoman. Ulkonäkö ei ratkaise rakastumisen kohdetta ja terve itseluottamus on menestystä tärkeämpi vetovoiman lähde.

Jay Baruchel esittää lentoaseman turvatarkastajana työskentelevää Kirkiä, jonka itsetuntoa nakertavat niin ex-tyttöystävän (Lindsay Sloane) antamat pakit kuin hyvää tarkoittavien työkavereiden puheet ulkonäön merkityksestä seurustelumarkkinoilla. Niinpä Kirkin pasmat menevät täysin sekaisin, kun hänen ja kavereittensa huippuseksikkääksi arvioima Molly (Alice Eve) yllättäen kiinnostuu hänestä.

Nykypäivän teinikomedioiden tapaan Aivan liian hotti ei kaihda härskiäkään alapään huumoria, mutta pelkän karkeuksilla rehvastelun sijasta se tapailee seksuaalisesta epävarmuudesta kärsivien nuorten todellisia kipupisteitä. Sen lähin vertailukohta viime vuosien Hollywood-komedioista voisikin olla samoja ongelmia keski-ikän näkökulmasta tarkastellut 40 v ja neitsyt.


Satu Linnapuomi

Selvästi Alice Eve on aivan liian hotti. Paitsi, että hän on Aivan liian hotti –elokuvan hotti Molly hän on myös viime viikolla ensi-iltaan tulleen Sex and the City 2:n aivan liian hotti lastenhoitaja Erin, joka saa Charlotten mustasukkaiseksi. Eve on nosteessa: ensi vuonna ensi-iltaan tulevassa The Decoy Bridessa hän on pääroolissa esittäen tähtinäyttelijää.

Hotti tai ei, Mollyn hahmo on varsin sympaattinen, ei lainkaan tyyppiä kaunis ja katala. Samoin Jay Baruchelin esittämä Kirk on oikein lutunen tyyppi, ”muudeli” eli miespuudeli, kuten hän ystävänsä häntä kutsuvat. Ja sympaattinen on elokuvakin: eri maailmoista tulevat ihmiset voivat rakastua toisiinsa, vaikka yksi olisi jopa paremman näköinen kuin toinen.

Laimeaksi leffa kuitenkin jää. Aivan liian hotti ei ole naurata, vaikka siihen ehkä pyritään. Esikoispitkänsä nyt ohjannut Jim Field Smith tekee romanttista komediaa, joka on vähän kuin teinikomediaa, mutta ei siihen tarpeeksi roisia. Komediaksi se ei ole tarpeeksi hauska. Ja romantiikkaa siinä ei ole kovin paljon. Nättejä arvoja –itsensä ja toisten kunnioittamista – elokuva korostaa, mutta jää silti ihan tusinatavaraksi. Se ei tuo näytille mitään, mitä en olisi jo nähnyt. Viikon kotimainen ensi-ilta Vähän kunnioitusta käsittelee rajoja ylittävää rakkautta huomattavasti rohkeammalla otteella.

The A-Team

Tarmo Poussu

Kesä ei kai tuntuisi kesältä ilman valkokankaalla möykkäävää Hollywoodin tuoreinta toimintatykitystä. Näin ollen voimme tervehtiä Joe Carnahanin ohjaamaa The A-Teamia kesäkauden virallisena avauksena. Paljon muita ilonaiheita aivottomasta tehostepommista onkin vaikea löytää.

Samannimiseen 1980-luvun tv-sarjaan pohjautuva leffa kertoo Yhdysvaltain armeijaa Irakin sodassa palvelleesta neljän miehen erikoisryhmästä, joka lavastetaan syypääksi rikokseen, tuomitaan vankilaan ja sieltä paettuaan ryhtyy jäljittämään niitä oikeita syyllisiä. Ryhmän johtajaa esittää Liam Neeson, joka tällä roolilla karistanee lopullisesti Shcindlerin listasta perimänsä pyhimyksen sädekehän.

The A-Teamin tarina on niin järjetön, ettei siitä kannata enempää kertoa. Tärkeintä leffassa ovat joka tapauksessa tiheään toistuvat räjähdykset, nyrkkitappelut ja takaa-ajot.

Digitehosteiden ja salamaleikkausten avulla toteutetut toimintajaksot ovat kieltämättä vauhdikkaita, mutta jännitystä niihin ei synny. Elokuvan sankarinelikkoa ei nimittäin mikään voi satuttaa – saati sitten uhata.

Viihteellisyyden nimissä The A-Teamin väkivalta on tyylitelty kivuttomaksi ja verettömäksi, mikä ei suinkaan tee siitä vähemmän vahingollista elokuvan katsojalle. Toisin kuin leffalle K-13 ikärajan antanut elokuvatarkastamo nähtävästi olettaa.


Satu Linnapuomi

Kaikissa toimintaleffoissa pitää näköjään nykyään olla kidutuskohtaus. Sillä alkaa myös elokuva A-Team. Kidutuskohtauksia ei ole enempää, mutta elokuvan seuraaminen käy kyllä varsinaisesta piinapenkistä.

Olen tullut allergiseksi väkivallan ja komiikan yhdistämiselle enkä jaksaisi katsoa sitä enää ollenkaan. Vaikka A-Team ei olekaan varsinainen toimintakomedia niin tämän seikkailun ampumiset, räiskimiset ja mäiskimiset on höystetty muka hauskoilla vitseillä. Ei naurata. A-Team on korostetun miehinen elokuva (ja kohderyhmänä epäilemättä miehet), joka viljelee myös toista asiaa, jolle olen allerginen: tummalla äänellä muristuja one-linereita, joiden on tarkoitus vain pönkittää lausujansa machoilua entisestään. Niinpä Liam Neesonin ”It gets better” ja “It’s pay back time” saavat minut kiemurtelemaan katsomossa.

Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia ovat ylinäyteltyä sontaa, jonka aikana ajattelin, että leffa ei voi olla näin huono. Ei se olekaan. Kun suunnitelma A-Teamin maineen puhdistamiseksi laaditaan, elokuva kokoaa langat hetkeksi ja sai minut jopa jännittämään. Sitten mennään jälleen räiskintään, joka peittää alleen muut juonikuviot. Toimintakohtaukset ovat tosin hyvin tehtyjä, jopa huikeita. A-Teamin ja Smokin’ Acesin ohjaaja-käsikirjoittaja Joe Carnahanilla riittää epäilemättä jatkossakin töitä juuri toimintaelokuvien parissa. Mutta vaikka toiminta näyttäisi kuinka hienolta, niin elokuva, jossa väkivallan vastustaminen esitetään parantamista kaipaavana sairautena, on minulle vastenmielinen.

Lue seuraavaksi