Juhannushäissä on romanttista hohdetta ja hedelmällisyyden mystiikkaa

Keskikesän juhlaan ovat aina liittyneet pakanalliselta ajalta periytyvät hedelmällisyyteen liittyvät riitit ja uskomukset. Juhannukseen liittyvät myös mielikuvat romansseista ja rakkaudesta. Juhannuksen antamasta lisähohdosta huolimatta juhannushäiden perinne on nuori – ja jo hiipumassa.

juhannus
YLE

Ei ennen menty juhannuksena naimisiin, sanoo Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon amanuenssi Soile Pietilä. Syys- ja talvihäät olivat paljon yleisempiä. Maatalousvaltaisessa Suomessa kesä oli liian kiireistä aikaa. Nykyään juhannushäiden suosio on hiipunut 1980-ja 1990-luvuista. Hääparit jättävät lähipiirilleen juhannusrauhan, suosituin hääkuukausi lienee heinäkuu.

Soile Pietilä katselee museon Käsin tehty kaupunki -näyttelyssä vitriinissä olevaa Sofia Nymanin hääpukua vuodelta 1848 ja miettii miten häiden ja juhannuksen tavat ovat joko muuttuneet tai pysyneet ennallaan. Sairaalan taloudenhoitajana työskennellyt Sofia nai Johan Wendellin ajan tavan mukaan talviaikaan. Juhannuksen aikaan ei ollut aikaa hääjuhlinnalle, kesä on ollut kiivasta työnteon aikaa. Vaikka juhannukseen ovat liittyneet vanhat hedelmällisyyden myytit, luonnon antaman hedelmän eteen oli tehtävä työtä.

Puku on ollut morsiamelle aina tärkeä

Ainakin hääpuvun tärkeys morsiamelle on pysynyt aina ennallaan. Tytölle tai naiselle ei ollut yhdentekevää, miltä hän näytti olleessaan päivän tai juhlinnan jatkuessa jopa viikonkin keskipiste ja kuningatar.

- Hääasu on jo Sofian aikana seurannut ajan muotia. Morsiusasuksi tavallisen juhlapuvun tekivät mm. morsiushuntu ja -seppeleet, korut ja kukat. Morsiuspukua ei sen kummemmin säästetty, sitä saatettiin muokata ja käyttää uudelleen ja uudelleen, sanoo Soile Pietiä.

- Musta puku oli alempien luokkien naisten hääasu, heillä oli usein vain yksi ja ainoa juhlapuku. Valkoinen puku yleistyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteen tienoilla viattomuuden ja puhtauden vertauskuvana.

Viattomia morsiamia?

1730-luvulta alkaen kirkko omi avioliiton, kirkkovihkiminen oli ainoa laillinen vihkimuoto. Kirkkoisät tietenkin korostivat esiaviollisen pidättyvyyden merkitystä.

- Suomessa oli perinne, että kun kumppanit olivat antaneet toisilleen lupauksen avioliitosta, he saattoivat aloittaa aviollisen elämän. Kihlaus oli lupaus, jonka panttina oli arvokas sormus. Sormus symboloi myös ikuista ja katkeamatonta rakkautta. Joskus tulevat puolisot antoivat lupauksen pantiksi lahjoja puolin ja toisin, kertoo Soile Pietilä.

Jos kihlaus purkautui, toinen sai pitää kihlapantit. Usein tytön puolelta maksumieheksi jäi morsiamen isä. Naimakauppa oli muutenkin taloudellista kauppaa. Porvariskodeissa kerättiin Sofian aikaan tyttölapsen syntymästä saakka tälle kapioita eli myötäjäislahjoja.

- Talonpoikaistaloissa morsio kävi usein sulhon kodissa antamassa työnäytteitä, todistamassa olevansa hyvä talousihminen.

Avioliitto on ollut tunteen ja järjen kauppaa

Suomessa ei laki enää 1800-luvulle tultaessa sallinut pakkoavioliittoja, mutta rakkausavioliittojen lisäksi Sofian aikaan solmittiin paljon ”kannattavia” liittoja tai järkiavioliittoja. Soile Pietilän mukaan romanttinen rakkausavioliitto yleistyi 1800-luvulla, mutta säätyrajojen yli ei sopinut mennä.

Kaupungissa, kuten Sofian ajan Hämeenlinnassa, tavoitteena oli, että nuori pari saattoi aloittaa oman taloutensa. Usein se ei kuitenkaan ollut taloudellisesti mahdollista. Maaseudulla miniä joutui muuttamaan appivanhempiensa talouteen, jo Kalevala kertoi miten hankala nuorikon oli ottaa asemansa anopin hallitsemassa taloudessa. Toisinkin kävi, joskus nuori pari saattoi saada häälahjan oman tilan.

Juhlat kestivät joskus päiviä

Hääperinteeseen kuuluivat läksiäiset ja tuliaiset. Läksiäisiä juhlittiin morsiamen kotona tämän lähtiessä miehen matkaan, tuliaisia taas miehen kotona tämän tuodessa nuorikon. Juhlat saattoivat kestää päiviä ja siirtyivät välillä talosta toiseen. Useimmin häät juhlittiin siinä vaiheessa kun morsian saapui.

Juhannuksen häissä korostui keskikesän pakanalliseen perinteeseen ja hedelmällisyysmyyttiin muutenkin kuulunut runsas syöminen ja juominen. Kaikki on ollut tuoretta ja hyvää. Runsaan juhlanvieton on saatettu ajatella turvaavan maito-, sato- ja lisääntymisonnea.

- Suurista vuotuisista juhlista juhannuksessa on ehkä vähiten jäljellä kristillistä latausta. Johannes Kastajan muisto on lähes hiipumassa, miettii Soile Pietilä. Toisaalta juhannuksessa elävät jossakin pinnan alla vanhat myytit ja riitit, jotka näkyvät vieläkin mm. juhannustaioissa. Taiat taas usein joko varmistavat naimaonnen tai osoittavat tulevan puolison.

Juhannuksessa on latausta, voimaa ja tunnetta, jotakin melkein alkukantaisena säilynyttä. Juhannuksessa on romantiikkaa ja erotiikkaa. Ehkä onkin oikea järjestys keskikesän yössä etsiä sitä oikeaa ja mennä vihille vasta syksymmällä.

Lähteet: YLE Häme