Sipuli ja uskonto haastavat kylpyläturismin Virossa

Peipsin sipuli ja pieni vähemmistöuskonto ovat pääosassa, kun itäinen Viro heittäytyy kilpailemaan kasvavista matkailuvirroista. Suomalaisten suosimalle kylpyläturismille on syntynyt uusi haastaja - vanhauskoisten ortodoksien perinteisillä mailla kiemurteleva ”Sipulitie”.

Ulkomaat
Perhe seisomassa sipulipellolla
Kasepääläinen Djukovin perhe viljelee suvun jalostamaa sipulilajiketta 300 vuotta vanhalla sipulipellolla. Herkkua myydään pääasiassa Koillis-Virossa ja Sipulitiellä.Risto Vuorinen / Yle

Suomalainen yöpyy Viron-matkallaan useimmiten Tallinnassa. Jos matkailija on päättänyt lähteä pääkaupunkia kauemmas, suuntaa hän todennäköisesti Pärnuun, Saarenmaalle tai Hiidenmaalle.

Tuoreet tilastot kuitenkin paljastavat, että Viron länsirannikko ja saaret ovat menettäneet lievästi suosiotaan suomalaisturistien keskuudessa. Yhä useampi kääntää autonsa kohti itää eli Rakverea, Narva-Jõesuuta ja rajakaupunki Narvaa.

Kateus jarruttaa yhteistyötä

-Tämä on ensimmäinen kesä, kun meille saapuu suomalaismatkailijoita, jotka ovat käyneet ensin Koillis-Virossa ja Narvassa. Aiemmin tänne tultiin yleensä Tallinnasta tai Tartosta, sanoo lähes vuosikymmenen matkailuyrittäjänä Peipsijärven rannalla toiminut Marja Korpimäki.

Korpimäki ihastui vuosituhannen vaihteessa Rannan kylässä, Palan kunnassa puolittain raunioina olleeseen, jykevään maakivitaloon. Hän kunnosti sen paikallisin apuvoimin toimivaksi majataloksi ”Marjan Majaksi” ja italialaiseksi puutarhaksi.

Korpimäki on yksi niistä Peipsin rannoilla toimivista yrittäjistä, jotka ovat liittyneet alueen matkailulle potkua antavaan Sipulitie-hankkeeseen. Vasta tämä hanke on saanut matkailuyrittäjät puhaltamaan yhteiseen hiileen palvelutason ja monipuolisuuden takaamiseksi.

– Tähän asti yhteistoiminta on kaatunut kateuteen, kiteyttää yritystoimintaansa edelleen laajentava suomalainen Alatskiven linnan läheisyyteen avaamansa ravintolan ”Apollo Belvederen” edustalla. Pian aloittaa toimintansa paikalliseen apteekkitaloon Korpimäen piirustuksin remontoitu majatalo.

Perinne ja luonto valtteina

Siinä missä Pärnu ja Saarenmaa ovat porskutelleet vuosikymmeniä suomalaisten suosimina matkailukohteina Venäjän tsaarin aikoina luotujen perinteiden avulla, on Euroopan neljänneksi suurimman järven rannoilla yritetty tulla toimeen yksin ilman ulkopuolisia.

Kalaisa järvi ja sipulinviljelylle suotuisa kasvuympäristö antoivat vuosisatojen ajan alueen väestölle niukan, mutta riittävän toimeentulon. Vanhat eväät eivät kuitenkaan enää riitä. Matkailun toivotaan tuovan maan köyhimpiin kuuluvalle seudulle lisätuloja.

– Me panostamme luonto- ja kulttuurimatkailuun. Emme suinkaan halua imeä Pärnun rantoja tai Saarenmaan kylpylöitä tyhjiksi. Meillä on erilainen kohderyhmä – erityisesti omatoimimatkaajat, selvittää Sipulitie-hanketta koordinoiva Triinu Akkerman.

Samalla hän tyrmää hymyillen läntisestä Virosta kuuluneet kommentit siitä, että maan itäosissa haluttaisiin kääntää päälaelleen koko virolainen matkailukartta. Akkermanin mukaan Peipsin rannat sopivat hyvin pienryhmien virkistykseen, mutta esimerkiksi bussilastillinen turisteja muodostaa jo liian kankeasti liikuteltavan massan.

300 vuotta sipulinviljelyä

Djukovien suku kuuluu niihin Viron venäläisiin, joiden esi-isät saapuivat yli 300 vuotta sitten kaukaa Venäjältä Peipsijrven länsiranalle. Alkuortodoksismista tiukasti kiinni pitäneet vanhauskoiset eli staroverit häädettiin alkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja heistä tuli kalastajia ja sipulinviljelijöitä suuren järven länsirannalle.

– Sukumme on kehittänyt 300 vuodessa mm. oman sipulilajikkeen. Sipulimme ovat poikkeuksellisen suuria, hyvältä maistuvia ja ne säilyvät pitkään, esittelee suvun vanhin, Nikolai Djukov ylpeänä talonsa ympärillä avautuvia sipulipientareita.

Korkeiden multapenkkien välissä ovat yli puoli metriä syvät vaot. Näin pientareita on helppo kitkeä eikä liika kosteuskaan muodostu sipuleille ongelmaksi.

Aiemmin Djukovien sipulipellot olivat tuntuvasti laajemmat, mutta vuosi 1991 muutti kaiken. Viro itsenäistyi ja Leningradin torien portit sulkeutuivat virolaisilta. Peipsin sipulilla oli Nevan kaupungissa neuvostoaikana legendaarinen maine. Lännen herkua rahdattiin Sipulitietä myöten kuorma-autolasteittain venäläisten notkuville myyntipöydille.

Nykyään Nikolai, aito ”sipulivenäläinen”, joksi Peipsin vanhauskoisia kutsutaan, paikkaa pakettiautoonsa 150-200 kiloa sipulia pari kolme kertaa viikossa. Hän kuljettaa ne jälleenmyyjille Itä-Virumaan kauppoihin ja Narvan torille. Syksyllä Djukovien puisen ulkorakennuksen suuret ovet avautuvat kylätielle ja tytär Natalia myy suoraan varastosta muhkeita mukuloita ja palmikoituja sipulikransseja ohikulkijoille. Djukovit uskovat Sipulitie-hankkeen voimaan. ”Maailman paras sipuli”, kuten Nikolai sanoo, ei ole vielä läheskään kaikkien tiedossa.

Käyttötaidetta perinteestä

Kolkjan kylässä avattiin kesän alussa keskus, jonka seinässä on kyltti ”Peipsimaa külastuskeskus”. Se edustaa Sipulitien luovaa ilmettä ollen samalla kiinni alueen perinteessä. Toistaiseksi kolme huonetta käsittävä keskus osoittautuu uuden aallon käsitöitä valmistavaksi ja myyväksi taidekeskukseksi. Yksi huone on suurilla pöydillä sisustettu työpaja, jossa kuka tahansa voi painaa omin käsin esimerkiksi tuliaiseksi perinteisillä staroverien tunnuksilla kirjaillun T-paidan.

– Vanhauskoisissa kodeissa käytetään edelleen ikoniliinoja ja käsipyyhkeitä, joihin on kirjailtu elämänpuu eli tuija sekä erilaisia lintukuvioita. Myös hedelmällisyyden jumalatar on yleinen symboli. Ongelma on siinä, ettei näitä perinteisiä käyttöesineitä osata oikeastaan enää valmistaa. Neuvostoaikana taito hiipui, sanoo keskuksen käsityöpajan ohjaaja Õnne Uus. Hän on pannut yhdessä Kairi Villemsonin kanssa tuulemaan tavoitteenaan herättää staroverien uinuvat käsityötaidot sekä kehittää vanhan pohjalta ennakkoluulottomasti uutta.

– Opetamme täällä vanhaa käsityötekniikkaa. Käytämme näitä vanhoja menetelmiä ja vanhoja symboleja aivan uusissa esineissä, sanoo Villemson, joka opettaa päätyökseen espanjakieltä Tarton yliopistossa. Keskuksen taustavoimiksi on liittymässä myös joukko taiteilijoita, jotka kehittävät oman näkemyksensä mukaan vanhauskoista perinnettä. Keskuksesta voi myös tilata erimittaisia käsityökursseja vanhauskoisessa symbolihengessä.

"Meitä käytetään hyväksi!"

Uskontoon liittyvän perinteen elävöittäminen ja Sipulitie-hanke eivät kuitenkaan ole kaikkien mieleen. Alueen eteläisimmän rivikylän, Varnjan raitilla tulee vastaan keski-ikäinen rouva, joka alkaa puhua ulkopuolisten tunkeutumisesta vanhauskoisten maaperälle.

– Vanhauskoisilla ei ole koskaan ollut mitään vierailukeskusta. Uskontomme mukaan pitää olla hyvin läheinen ystävä, että pääsee yleensä vierailemaan vanhauskoisessa kodissa. Nyt tänne tullaan jostain ulkopuolelta ja rakennetaan ulkomaisin varoin vanhauskoisten perinnettä käyttävä keskus. Se ei ole oikein, kommentoi kylässä koko ikänsä asunut staroverinainen.

Kairi Villemson vastaa kritiikkiin sanomalla, että uusi keskus pyrkii järjestämään paikkakuntalaisille työtä ja toimeentuloa. Hän muistuttaa, että staroverien kanssa on sovittu keskuksen pelisäännöistä. – Me kunnioitamme perinnettä, mutta ellei ole työtä, täältä lähtevät kaikki nuoremmat pois. Kuinkas sitten käy tämän vanhauskoisen perinteen?

– Meidän suunnitelmissamme on kehittää aidolta pohjalta käsityötaidetta, matkailua sekä niiden markkinointia. Olemme sydämestämme tämän alueen asialla. Toivomme, että myös täällä vierailevat matkailijat voisivat tuntea olevansa tämän seudun ihmisiä, kun he osallistuvat esimerkiksi järjestämillemme kursseille, selvittää Villemson silmät säteillen.

Lähteet: YLE Uutiset / Risto Vuorinen, Tartto