1. yle.fi
  2. Uutiset

Johanna Venho: Syntysanat

Johanna Venhon Syntysanat on mielestäni jatkumoa naisista ja heidän arjestaan kertovalle kirjallisuudelle, jota parhaimmillaan edusti Marja-Liisa Vartio. Mieslukijana koin miessukupuolen olevan tosiasiassa poissa romaanin naisten elämästä. Meitä miehiä käytetään vain silloin kun satutaan tarvitsemaan. Muuten me joudetaan olemaan pois tieltä ja silmistä, kirjoittaa Juha Pikkarainen kirja-arviossaan.

Johanna Venho
Johanna Venho: Syntysanat -kirjan kansi
WSOY

Miltä ihmisestä tuntuu, kun hän jää leskeksi? Toiset suuri suru lyö maahan ja voimattomaksi. Toiset taas sulkevat surun sisäänsä, jotta voisivat elää edelleen. Tietysti parisuhteen kesto ja leskeksi jääneen ikä vaikuttavat asiaan mutta olennaista leskeydessä on sen lopullisuus. Kuollut aviopuoliso elää enää vain ihmisten muistoissa. Lesken on kuitenkin jatkettava elämää ankarasta kokemuksesta huolimatta.

Olen omassa suvussani joutunut näkemään monia leskiä. Isoäitini Ksenja jäi tosiasiassa leskeksi 32-vuotiaana, kun isoisä lähti Neuvostoliittoon. Ksenja ei tiennyt leskeyttään varmasti oikeastaan koskaan, koska varmuus isoisän kuolemasta on tullut tietoon paljon isoäidin kuoleman jälkeen. Isoäiti eli käytännössä leskenä ja neljän lapsen yksinhuoltajana, eikä koskaan ottanut uutta miestä. Oma äitini jäi leskeksi 52-vuotiaana vuonna 1986, kun isäni Veikko kuoli. Äitinikin on elänyt sen jälkeen elämänsä yksin, vaikka tarjokkaita on piisannut. Äitini on vaalinut tiukasti isäni muistoa. Kun tuntee omalla paikkakunnalla paljon ihmisiä, voi helposti luetella lukuisia leskiä. Suurin osa heistä on naisia. Suurin osa iäkkäämmistä leskistä myös elää loppuelämänsä yksin. Varmaankin menetetyn aviopuolison voimakas ja rakas muisto estää uuden parisuhteen muodostamisen.

Leskeys ja sen aiheuttama voimakas elämänmuutos tuli mieleen, kun luin Johanna Venhon ensimmäisen romaanin nimeltään Syntysanat. Kirjan on kustantanut WSOY. Romaani on kahden nelikymppisen naisen tarina. Hanna Frank on itsellinen ja melkein itseriittoinen kirjailija, joka on tällä kertaa saanut tarpeekseen Helsingistä ja sen hetkisestä poikaystävästään. Hän vuokraa tyhjillään olevan mutta kunnossa pidetyn maalaispappilan. Hanna on väsynyt kirjoittamiseen, Venetsia-trilogiaa kirjoittaessaan, ja haluaa kirjailijauralleen uuden lähdön ja suunnan. Jospa se löytyisi maaseudun rauhasta, josta hänellä on myös omat kipeät lapsuuden muistonsa.

Mesi Kivelä taas on kolmen lapsen yksinhuoltajaleski, joka asuu pappilan vieressä vanhassa rintamamiestalossa, omassa lapsuudenkodissaan. Mesillä on lasten lisäksi hoidettavana oma äitinsä, joka asuu talon vintissä. Kun Mesi huomaa Hannan muuttaneen pappilaan, hänessä herää voimakas kiinnostus tämän tekemisiin. Jo Hannan Venetsia-trilogia on tehnyt vaikutuksen Mesiin ja koska vaikuttavan kirjan kirjoittaja asuu nyt naapurissa on luontevaa alkaa tirkistellä tämän tekemisiä kiikarilla. Molemmat naiset arvaavat toisen seuraavan elämäänsä mutta vasta lähempi tutustuminen romaanin loppupuolella saa tapahtumiin vauhtia. Minun mielestäni romaanin loppuratkaisu tuntuu liian todennäköiseltä ja siksi paperinmakuiselta.

Johanna Venho tarkastelee Syntysanat-romaanissa erilaisia naisen rooleja ja malleja. Hanna Frank edustaa itsenäistä, omista asioista itse päättävää ja päämäärätietoista naistyyppiä, joka polkee miehet alleen. Hänelle eivät perhe tai lapset ole tärkeitä. Voi sanoa, että Hanna Frank on itsekkään nykynaisen malli, joka haluaa päättää ja määrätä kaikesta, myös kanssaihmisten elämästä. Johanna Venho on kirjoittanut Hannalle myös sellaisen lapsuuden, joka jotenkin selittää asiaa.

Mesi Kivelä puolestaan edustaa uhrautuvaa perheenäitityyppiä, joka melkein unohtaa itsensä, jotta miehellä ja lapsilla olisi kaikki hyvin. Mesi elää unelmissa mutta hoitaa arjen rutiinit moitteettomasti. Edes yhtäkkinen leskeys liikenneonnettomuuden seurauksena ei muuta asiaa. Pikemminkin Mesi Kivelä tarrautuu arkeen entistä tiukemmin, jotta jaksaisi elää. Mesi on pienestä alkaen kuullut omalta äidiltään vaatimuksia, jotka johtavat huolehtivan perheenäidin rooliin. Vielä hoidettavanakin äiti jaksaa muistuttaa minkälainen oikean perheenäidin tulee olla.

Johanna Venhon Syntysanat on mielestäni jatkumoa sellaiselle naisista ja heidän arjestaan kertovalle kirjallisuudelle, jota parhaimmillaan edusti Marja-Liisa Vartio. Joissain romaanin lauseissakin viitataan selvästi yhtymäkohtiin Vartion tuotannon kanssa. Vartion tarkkanäköisyyteen ei Johanna Venho vielä yllä mutta ehkäpä joskus myöhemmin. Mieslukijana minä kyllä koin koko miessukupuolen olevan tosiasiassa poissa romaanin naisten elämästä. Meitä miehiä käytetään vain silloin kun satutaan tarvitsemaan. Muuten me joudetaan olemaan pois tieltä ja silmistä.

Juha Pikkarainen

Lue seuraavaksi