Lähi-idän vakauden takuumies joutui eroamaan

Lähi-idän poliittisen järjestyksen perusteet järkkyvät, kun Egyptin presidentti Hosni Mubarak perjantaina 11. helmikuuta viimein taipui kansannousun vaatimuksiin ja erosi. Mubarak oli perustanut pitkän valtakautensa vallitsevien olojen säilyttämiselle samalla, kun yksityistämisohjelmat kasasivat omaisuutta pienen eliitin käsiin.

kansannousut
Hosni Mubarak ja Anwar Sadat sotilasuniformuissa kädet lipassa vuonna 1981.
FAROUK IBRAHIM / EPA

Vuonna 1928 syntynyt Hosni Mubarak oli lähes kolmen vuosikymmenen ajan yksi Lähi-idän politiikan suurimmista selviytyjistä.

Kuten häntä edeltäneetkin Egyptin presidentit Mubarak nousi vallankahvaan vaikutusvaltaisen armeijan piiristä. Mubarak hallitsi Egyptiä kovaotteisesti vuodesta 1981, jolloin hänen edeltäjänsä Anwar Sadat murhattiin.

Mubarak itse selvisi kaikkiaan kuudesta salamurhayrityksestä, mutta kansan raivo koitui hänen poliittisen uransa kohtaloksi.

- Mubarakin ero on ennenkokematon tapaus Egyptin historiassa, sanoo New Yorkissa sijaitsevan Columbian yliopiston professori Rashid Khalidi.

Egyptin legendaarinen johtaja Gamal Abdel Nasser tarjoutui eroamaan vuonna 67 kuuden päivän sodan nöyryyttävän tappion jälkeen, mutta kansa torjui sen.

- Mubarakin ero osoittaa kansannousun voiman, ja se vaikuttaa koko Lähi-itään, Khalidi arvioi.

- Nyt on tärkeää katsoa, mitä muita muutoksia tehdään hallinnon luonteeseen. Hallinto voisi jatkaa melkein muuttumattomana ilman Mubarakiakin. Mielenosoittajien kannalta oleellista on poliisivaltion väärinkäytösten lopettaminen, oikeusturvan ja demokratian vakiinnuttaminen, Rashid Khalidi sanoo. Kyseessä on vasta alku.

Mubarakin suuri pyrkimys on ollut pitää yllä Sadatilta perimänsä vallitseva olotila. Samaan aikaan hallinto on yksityistänyt julkista taloutta, mikä on entisestään jyrkentänyt kansan jakoa rikkaisiin ja köyhiin.

Kenraalista presidentiksi

Lokakuun 6. päivänä Anwar Sadat oli vastaanottamassa sotilasparaatia, kun joukko islamistisia sotilaita avasi tulen ja heitti kranaatteja häntä kohti.

Sadat sekä useita arvovieraita kuoli iskussa. Sadatin vieressä ollut varapresidentti Hosni Mubarak haavoittui lievästi.

Mubarak oli poliittisesti varsin kokematon, kun Sadat nimitti hänet varapresidentiksi vuonna 1975.

Mubarak oli kunnostautunut ilmavoimien komentajana vuoden 1973 sodassa Israelia vastaan. Niin sanottu Jom Kippurin sota oli lievittänyt sitä häpeää, jota vuosien 1948 ja 1967 tappiot olivat aiheuttaneet Egyptin armeijalle.

Presidenttinä Hosni Mubarak jatkoi pitkälti samaa ulkopoliittista linjaa kuin edeltäjänsä Anwar Sadat.

- Jyrkkä käännös reaalipolitiikan suuntaan tapahtui Sadatin aikana. Siitä lähtien Egyptillä on ollut ulkopolitiikassaan kaksi kulmakiveä: Toinen on ollut horjumaton sitoutuminen länsileiriin, Yhdysvaltoihin. Toinen on ollut rauha Israelin kanssa, vaikka kylmäkin, mutta ehdottomasti minkäännäköistä konfliktia ei haeta, Egyptin historiaan perehtynyt Andrei Sergejeff sanoo.

- Tätä voisi ehkä kutsua Sadatin-Mubarakin linjaksi, samoin kuin Suomessa oli Paasikiven-Kekkosen linja, eli kummankin takana oli aika kylmä reaalipolitiikka.

Epädemokraattisia hallintoja

Mubarakin hallinto seurasi edeltäjiensä Naguibin, Nasserin ja Sadatin epädemokraattista linjaa. Toimeenpaneva valta oli pitkälti keskitetty yhdelle henkilön käsiin ja hallinto nojasi poliisikoneistoon. Erojakin oli.

- Nasserin hallinto esitti valtaisaa roolia egyptiläisten itsekunnioituksen ja itseluottamuksen palauttamisessa vapauttaessaan maan brittimiehityksestä, professori Rashid Khalidi sanoo.

Egyptin ensimmäisen presidentin Muhammad Naguibin nopeasti syrjäyttänyt Gamal Abdel Nasser pyrki rakentamaan arabivaltioiden liittoa ja hänen talouspolitiikassaan oli sosialistisia piirteitä.

- Nasserismi ei ollut mikään koherentti ideologia. Kyllähän Nasser hyvin pitkälti vallassa ollessaan keksi ja kehitti näitä ajatuksiaan. Nasser ei ollut demokraatti. Hänellä oli valtava kansansuosio, mutta hän oli pitkälti valistunut itsevaltias, Andrei Sergejeff sanoo.

Nasser muun muassa kansallisti Suezin kanavan. Arabinationalismin hengessä pyrittiin poistamaan siirtomaavallan ajoilta juontuvia valtiollisia rajoja. Sen sijaan valtioliitto Syyrian kanssa epäonnistui, ja kuuden päivän sota vuonna 1967 oli vakava takaisku.

- Yleensähän tietenkin muistetaan kuuden päivän sodassa tapahtunut valtava kansallinen nöyryytys. Jos katsoo koko tätä arabinationalismin taivalta, kyllähän se oli poliittisesti epäonnistunut jo ennen tätä kuuden päivän sotaa, Andrei Sergejeff sanoo.

- Monilla eri tasoilla oli erilaisia pyrkimyksiä valtioliittoihin, näistä tunnetuin oli Egyptin ja Syyrian valtioliitto, Yhdistynyt arabitasavalta. Nämähän kaikki epäonnistuivat jo ennen kuuden päivän sotaa. Toki siihen päälle kuuden päivän sota oli valtava kansallinen nöyryytys, joka ikäänkuin lopullisesti poisti käyttövoiman arabinationalismilta, Sergejeff kertoo.

Länsileirin miehiä

Egyptin toinen presidentti Gamal Abdel Nasser oli haaveillut arabivaltioiden yhdistämisestä voimakkaaksi liitoksi ja rakentanut sitoutumattomien valtioiden liittoa. Tukea Nasser sai Neuvostoliitolta.

Nasserin kuoleman jälkeen presidentiksi noussut Sadat siirsi Egyptin länsileiriin ja solminut rauhan Israelin kanssa vuonna 1979. Rauha suututti arabivaltioita, ja Egypti erotettiin Arabiliitosta.

- Voidaan väittää, että Sadatin hallinto – samalla kun se solmi rauhan Israelin kanssa – toi Egyptin Yhdysvaltain valtapiiriin. Siinä missä Nasser oli yrittänyt pitää yllä sitoutumattomuutta ja Neuvostoliiton kanssa liittoutuessaankin säilyttää Egyptin riippumattomana toimijana, Sadat tietoisesti hyväksyi alistumisen Yhdysvaltain ja monien mielestä myös Israelin politiikalle, professori Rashid Khalidi Columbian yliopistosta New Yorkista sanoo.

Professori Khalidin mielestä rauhansopimus rajoitti merkittävästi Egyptin itsenäisyyttä. Sopimus muun muassa rajoittaa Egyptin joukkojen sijoittamista Egyptin omalla määperällä.

Khalidi kehottaa kuvittelemaan tilannetta, jossa Suomi ei saisi sijoittaa joukkojaan omalla maaperällään 100 mailin etäisyydelle Norjan rajasta.

- Sellainen on Israelin kanssa tehdyn sopimuksen luonne, se on luonteeltaan epätasa-arvoinen sopimus, Khalidi sanoo.

Sadatin perinnön jatkajana Mubarakin hallinto vastaanotti avokätistä tukea Yhdysvalloilta.

- Sekä Sadat että Mubarak ovat olleet Yhdysvaltain tärkeimpiä suojatteja, ja molempia on pidetty amerikkalaisen järjestyksen pilareina alueella, Khalidi sanoo.

Khalidin mukaan rauhansopimus on mahdollistanut Israelin puolustusmenojen vähentämisen ja antanut Israelille vapaat kädet palestiinalaisalueilla.

Mielenilmaukset sisäpoliittisia

Egyptin-tuntija Andrei Sergejeff ei usko, että Mubarakin hallinnon Israel-myönteisyys olisi kuitenkaan ollut kovin merkittävä tyytymättömyyden ja mielenilmausten lähde. Israel-kortilla oppositio ei ole saanut massoja liikkeelle.

- Jos katsotaan viime aikojen levottomuuksien syitä, ne ovat aina olleet sisäpoliittisia, niin tässäkin tapauksessa, Sergejeff sanoo.

Esimerkiksi vuosina 2004-05 vaikuttanut Kefaya (Jo riittää!) -protestiliike vastusti nepotismia eli sukulaisten suosimista. Vuonna 1977 Egyptissä puolestaan nähtiin leipämellakoita, joiden taustalla oli elintarvikkeiden hinnannousu.

Sergejeff ei siten pidä uskottavana, että Egypti uudenkaan hallinnon aikana ryhtyisi purkamaan rauhansopimustaan Israelin kanssa, vaikka esimerkiksi oppositioliike Muslimiveljeskunta onkin flirttaillut ajatuksella.

- Kyllä rauhansopimuksen irtisanominen tietäisi täydellistä tuhoa Egyptin talouden perustalle eli turismille, joten se olisi poliittinen itsemurha, Sergejeff sanoo.

Leivän hintatuki turvasi vakautta

Egyptin sisäisen vakauden kivijalkoja on ollut leivän hinnan tukeminen, jotta kansalle olisi varaa leipään. Egypti on riippuvainen tuontiviljasta, sillä väestönkasvun takia viljelysala ei enää riitä tarvittavan leipäviljan tuottamiseen - varsinkin kun osa viljelystä menee edelleen vientiin. Leivän hinnan nousu on johtanut mielenilmauksiin.

- Suurimmalle osalle egyptiläisistä kysymys on päivittäisestä leivästä. Kun alempien kansanosien levottomuuksia on esiintynyt, ne ovat useimmiten olleet luonteeltaan leipämellakoita, Andrei Sergejeff sanoo.

- Se ei tarkoita, etteikö toivottaisi parempaa, mutta on hyvin illuusioton näkemys siitä, että muutos ei välttämättä ole muutos parempaan.

Andrei Sergejeff arvioi, että Mubarakilla oli myös aitoa kannatusta kansan keskuudessa.

- Tulee muistaa, että Mubarak toi vakautta. Vaikka Egyptissä mielellään katsotaankin taaksepäin nasserismin ja arabisosialismin kunniakkaisiin päiviin, niin kyllä sodat ja levottomuudet olivat monille egyptiläisille hyvin karua ja ankaraa aikaa. Mubarak on kumminkin pitänyt turistit maassa ja leivän hinnan kohtuullisissa rajoissa, Sergejeff muistuttaa.

Yksityistäminen kasvatti tuloeroja

Talouspolitiikassakin Mubarak jatkoi Anwar Sadatin linjaa, liberalisointia ja valtionomistusten yksityistämistä. Mubarakin noudattama liberalistinen talouspolitiikka ei ainakaan vähentänyt yhteiskunnallisia jännitteitä, sillä monissa tapauksissa yksityistettävä omaisuus keskittyi harvojen, hallintoa lähellä olevien liikemiesten käsiin.

- Esimerkiksi suuri valtion rauta- ja teräsyhtiö myytiin hallinnon liittolaiselle Ahmed Ezzille, joka oli myös hallitsevan NDP-puolueen poliittinen strategi, professori Salwa Ismail Lontoon yliopistosta kertoo. Käytännössä Ezz sai käsiinsä monopolin.

- Taloudellisen ja poliittisen eliitin sekoittuminen alkoi jo Sadatin kaudella, mutta se on noussut aivan uudelle tasolle Mubarakin kaudella 90-luvun lopulta alkaen, Ismail sanoo.

Mielenosoitusten takia eroamaan joutuneen pääministeri Ahmed Nazifin hallituksessa oli ollut liikemiehiä ministereinä aloilla, joilla he omistivat yrityksiä. Esimerkiksi turismista vastaava ministeri omisti yhden maan suurimmista matkatoimistoista.

Julkista sektoria purettiin

Mubarakin hallinto on myös ajanut alas hyvinvointivaltion piirteitä Egyptissä. Julkisen terveydenhuollon ja koulutuksen menoja on leikattu merkittävästi.

- Itse asiassa koulutus on yksityistetty monin tavoin ja köyhille perheille se on tavoittamattomissa. Ilmaisen koulutuksen periaate on romutettu monien yksityistämisohjelmien kautta, Salwa Ismail sanoo.

Kasvavalle väestölle ei ole riittänyt riitä työpaikkoja julkiselta tai yksityiseltä sektorilta, joten epävirallinen, harmaa talous on kasvanut.

- Samaan aikaan kun pienellä eliitillä on täysin suhteeton osuus kansallisvarallisuudesta, enemmistöllä väestöstä on hyvin pienet tulot ja 40 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alla, alle 2 dollarilla päivässä, Salwa Ismail huomauttaa.

- Koulutuskaan ei vie enää eteenpäin, mitä varsinkin edellisten sukupolvien aikana pidettiin itsestäänselvyytenä. Vaikka on korkeakoulututkinto, se ei tarkoita suinkaan, että saisi työpaikan. Sitten ei ole varaa perustaa perhettä, itsenäistyä ja siirtyä aikuisen rooliin. Se on tosiaan valtava turhautumisen lähde, Andrei Sergejeff sanoo.

Jakolinjat piirtyivät Kairon karttaan

Vauraan eliitin ja muun väestön ero näkyi myös pääkaupungin Kairon rakenteessa. Hyvintoimeentuleva kansanosa on vetäytynyt muurien ympäröimille asuinalueille Kairon ympärille.

Vähävaraiset puolestaan ovat rakentaneet omia asuinalueitaan virallisen kaupunkisuunnittelun ulkopuolella.

- Hallinnon talouspolitiikasta hyötyneet ovat tavallaan vetäytyneet kansan enemmistön parista, professori Salwa Ismail sanoo.

Sosiaaliset olot ovat aiheuttaneet turhautumista, jonka kurissa pitämiseen hallinto on tarvinnut ankaraa poliisivaltiota. Niinpä tavalliset egyptiläiset kohtaavat valtion arkielämässään lähinnä poliisin pakkokoneiston muodossa.

- Erityisesti nuoret ovat olleet päivittäin poliisitarkastusten kohteena, osittain koska heidän on epäilty muodostavan opposition hallintoa ja poliisia vastaan, Salwa Ismail kertoo.

Ei olekaan ihme, että mielenosoittajien raivo viime viikkoina usein kohdistui juuri poliiseihin.

Lähteet: YLE Uutiset / Heikki Heiskanen