Dokumentaarinen taidevalokuva teki paluun

Dokumentaarinen taidevalokuva elää Suomessa vahvaa nousukautta. Tyylilaji leikittelee rosoisuudella ja se haluaa kertoa tarinan. Valokuvaajien mukaan dokumentaarisen valokuvan tekemisen lisääntyminen johtuu osittain Sanoma Oy:n kiistellyistä avustajasopimuksista.

kulttuuri
Valokuvaaja Maija Tammi.
Dokumentaarinen taidevalokuva elää Suomessa vahvaa nousukautta. Tyylilaji leikittelee rosoisuudella ja haluaa kertoa tarinan. Valokuvaajien mukaan dokumentaarisen valokuvan tekeminen on lisääntynyt alan kiisteltyjen avustajasopimusten takia.

Maija Tammen kaunistelemattomien bingokuvien fotofinlandiavoitto on yksi esimerkki siitä, että kotimaisesta valokuvataiteen pinnasta löytyy särö, jota ei haluta paikkailla, siloitella tai photoshoppailla.

- Yksi syy tähän on se, että aikaa on nyt kulunut tarpeeksi ylipoliittisesta 70-luvusta. Tuossa oli välillä pitkiäkin kausia, jolloin ihmiset tykkäsivät tehdä kaikkea muuta ja olla vähän niin kuin teflonpintaa yhteiskunnallisesti, koska se 70-luvun mörkö oli koko ajan siellä taustalla, valokuvaaja ja pedagogi Marko Hämäläinen toteaa.

Rumankaunista estetiikkaa

Dokumentaarisuus ilmenee kotimaisessa taidevalokuvassa nykyisin monin tavoin, ja tyylilajin puitteissa voidaan puhua paitsi nuorekkaasta aggressiivisuudesta, myös aggressiivisesta visuaalisuudesta. Esimerkiksi Juuso Westerlundin kuvasarjoissa suora salama tai pelkkä luonnonvalo paljastavat asioita, joita voi kokea rumankauniina, alkuvoimaisina ja jopa eksoottisinakin, mutta toisaalta myös kohteitaan kunnioittavina.

- Kyllä mun puolisokin aina sanoo, että mikset sä voi ikinä ottaa kauniita kuvia, mutta kyllä mä mielestäni otan, Westerlund kertoo.

-Kuvissa näkyy minun estetiikkani. Jotkus voivat kokea kuvani ruminakin, mutta itse vain pidän kuvistani juuri tuollaisina, asioiden vain kuuluu olla noin ja tuolla tavalla minä kuvaan.

Uudessa projektissaan Westerlund kuvaa ihmisiä, joita yhdistää synnyinseutu: henkilöt ovat kasvaneet samassa paikassa, ja heidän kohtalonsa risteytyvät ja lomittuvat toisiinsa. Pääosassa on keski-iän kriisi.

-Tyyli jolla kuvaan, vaatii ihmiseen tutustumista. Se ei ole sellaista, että vain paukahdan paikalle ja alan räpsimään ja sitten poistun paikalta, vaan monesti keskustellaan pitkäänkin, Westerlund jatkaa.

Kuvassa kuuluu tekijän ääni

Etenkin 70-luvulla dokumentaarisesta valokuvasta puuttui kertojan ääni, nykyisin tekijän ääni on oleellinen osa tyylilajia, kuten Aki-Pekka Sinikosken teini-ikäiskuvissa.

- Valokuvassa on ehkä siirrytty siihen vaiheeseen, että valokuvan ei uskota kertovan totuutta maailmasta, ei ainakaan tällaisen ei-kuvajournalistisen dokumenttikuvan, vaan se on enemmänkin totuus minun maailmastani, eli näkökulma on se, että kerron omasta maailmastani, että mitä minä näen, kun mä katson tuonne ulos, dokuvalokuva nettivalokuvaaja Aki-Pekka Sinikoski kertoo.

Osasyynä avustajasopimukset

Yksi syy dokumentaarisen kotimaisen valokuvan esiinmarssiin on yllättävä: nimittäin Sanoma Oy:n avustajasopimus, joka on herättänyt valokuvaajien parissa tuohtumusta ja kritiikkiä. Sadat avustajat eivät ole sopimusta allekirjoittaneet, ja intohimo dokumenttivalokuvaukseen onkin siirtynyt lehdistä muihin maisemiin.

- Tuolla on paljon tyyppejä tuolla kentällä jotka ovat tehneet lehtiin aikaisemmin, mutta siinä vaiheessa kun rajataan aiheet kapeiksi ja pinnallisiksi, annetaan palstatilaa minimaalisesti ja yritetään pölliä kaikki oikeudet tarjoamalla tikkari palkaksi, niin kuka tähän ryhtyy? Silloin on järkevämpää miettiä, mikä minua itseäni kiinnostaa, Aki-Pekka Sinisalo sanoo.

Mutta milloin dokumentaristinen tyyli sitten parhaimmillaan?

- Herkullisimmillaan dokumentarismi on rajankäyntiä sallitun ja ei-sallitun välimaastossa, mutta myöskin sitä, että nykypäivänä visuaalinen, esteettinen leikittely olisi tarpeellista, että sieltä löytyy materiaalia joka ei ole pelkästään rumaa ja pateettista, Marko Hämäläinen summaa.