Hyppää sisältöön

Meri Valkama: Suojele heitä kaikelta

Vaarallisinta teillä ovat väärät asenteet – mutta niihin voi vaikuttaa.

Meri Valkama. Kuva: Heikki Valkama.

Kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä: lapsen juoksuaskeleet autotielle, lähestyvän moottoripyörän ääni, isän huuto: pysähdy, älä liiku mihinkään! Ehkä lapsi ei kuule, tai ehkä hän ajattelee juoksevansa isän luo turvaan. Moottoripyöräilijän edessä avautuu vain tyhjä tie kaupunginosassa, jossa koivut ovat korkeita ja iltakävelyllä tuoksuvat mustikat. Lasta hän ei näe, ei ajoissa.

Niin sen täytyy tapahtua aina: hetkessä, arvaamatta. Niin myös sinä päivänä, kun minun poikani juoksee moottoripyörän alle ja putoaa isänsä silmien edessä velttona asfaltille. Niin sen täytyy tapahtua aina: hätä on pysäyttää sydämet.

Onnettomuudesta on runsas viikko, kun kysymykset alkavat piinata: Mikä motivoi ihmistä liikenteessä? Mikä saa jotkut ihmiset kaahaamaan? Miksi ajamme kuten ajamme?

Luen joukon lehtijuttuja. Niistä jokaiseen on haastateltu liikennepsykologian professoria Heikki Summalaa.

Professori tietää, että kun ihminen tarttuu auton rattiin, mukaan liikenteeseen lähtevät myös tämän temperamentti, luonne, koko tunneskaala. Kukaan ei jätä rattiin istuessaan persoonallisuuttaan kotiin. Empaattinen ihminen on empaattinen myös liikenteessä, ja jos hermoilet kassajonossa, teet niin todennäköisesti myös liikenteessä.

Ajamme kuten elämme.

Vaarallisinta teillä ovat väärät asenteet, mutta vaikka niiden muuttaminen on vaikeaa, jotakin on tehtävissä. Summala uskoo, että jos autoilija ajattelee omien lastensa ja läheistensä olevan samaan aikaan liikenteessä, maltti kasvaa.

Onnettomuuspäivän iltana seison ikkunalla. Piha on täynnä elämän jälkiä: lapsen nurmikolle jättämä polkupyörä, polulla lojuva muovinen kastelukannu, yhdessä istuttamamme omenapuu. Miten eri silmin katselin niitä aamulla.

Kerta toisensa jälkeen palaan päivän tapahtumiin. Kuusikymppiseen moottoripyöräilijään, joka hetkeä onnettomuuden jälkeen kertoo ajatelleensa, että tiellä saattaa olla lapsia, on ajettava riittävän hiljaa. Poikaani, jonka ikä riittää pelkäämään onnettomuuksia, mutta ei arvioimaan aikaa, etäisyyksiä tai riskejä.

Talo on hiljainen, kun hiivin lastenhuoneeseen. Pojan jalkaa peittää laastari, keltainen, pingviininmuotoinen. On päiviä, joina kiitollisuus painaa hartioita.

Mitä jos kuski olisi ajatellut: kiihdytänpä tämän suoran, kokeilenpa miten pyöräni lähtee?

Kuiskaan: suojelen sinua kaikelta.

Mutta en pysty siihen yksin. Sinä, joka ajat huomenna kotikatuani, ja sinä, joka osut samaan aikaan lapseni kanssa suojatielle: tarvitsen apuasi.

Kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä. Sen ymmärtäminen on asenne.

Meri Valkama
Kirjoittaja on Journalisti-lehden toimittaja