Muisti värittää tarinat menneestä

Onko mielikuva kolmenkymmenen vuoden takaa nykypäivänä kelpo? Muistikuvalla voi olla väliä ainakin silloin, jos sitä käytetään perusteluna johonkin tärkeään asiaan.

Lahti
Lahden tori 1980-luvulla.
Yle

Vanhan koulukaverin kanssa syntyi melkein sanaharkka siitä, onko Lahden keskusta oikeasti autioitunut vai ei. Ikätoveri muisti 1980-luvun markkinat ja millaista oli hakea viipurinrinkeli Lahden sydämestä torin vilinästä. Toista on nyt, vai onko?

Minä väitin kiivaasti vastaan: Kyllä markkinoilla on nytkin aina väkeä! Juuri itsekin kävin siellä ja tungosta oli. Ainakin kesällä, heinäkuussa. Oliko sittenkään? Riippuu mihin vertaa.

Keskustelun jälkeen jäin pohtimaan sitä, kuinka asiat muistamme. Muisti kehittelee tarinoita menneestä, muistettavaksi valikoituu itselle tärkeitä ja merkittävinä hetkinä sattuneita asioita.

Arjesta erottuneet hetket muistaa parhaiten. Toisaalta lapsuuden sunnuntaina olohuoneen ilmassa leijailleet pölyhiukkaset kevättalven auringonkajossa ovat polttaneet jäljen muistiin. Hyvä tavallinen hetki.

Takavuosina Helsingissä satuin ranskalaistaiteilija Louise Bourgoeoisin näyttelyyn. Sieltä jäi yksi englanninkielinen lause mieleen: My memories are my documents.

Fraasi tuntui kirjaavan lihaksi sen, mitä olin ajatellut muistamisesta. Se, mitä muistan menneestä, on minulle todiste olleesta ja tulevasta.

Oikeasti merkittävää muistaminen on ainakin, jos päähän porautuneita mielikuvia käytetään perusteena jollekin merkittävälle, vaikka kuntapäätöksenteolle ja Lahden keskustan kehittämiselle. Kuinka oikeudenmukaisesti voin tietää, kertooko 1980-luvun valokuva torikaupasta oikeastaan mistään? Vilkkaalta näytti jonakin hetkenä, mutta mitä se tarkoittaa vuonna 2012?

Sitä muistiin painettavaa riittää näinäkin päivinä, kun kuntavaalit käydään kuukauden kuluttua. Kuka aikoo muistaa kampanjassa annettavat lupaukset, kun on niiden lunastuksen aika? Kuka tietää, mitä neljä vuotta sitten luvattiin?