Sotien tunnetaakkaa puretaan edelleen kirjallisuudessa

Uutta sotahistoriaa kirjoittavat eurooppalaisen trendin mukaan tavallisesti naiset. Sotakirjasta on tänä päivänä löydyttävä usein jokin muukin näkökulma kuin tapahtumat rintamalla.

kulttuuri
Kirjailijat Marjo Heiskanen ja Sirpa Kähkönen
Antti-Petteri Karhunen / Yle

Kuopiolaissyntyisen kirjailijan Sirpa Kähkösen Kuopiosarjan kuudennessa teoksessa Hietakehto eletään loppukesää 1943 jatkosodan aikaan. Pohjois-Savon sanataiteen läänintaiteilijana työskentelevä kirjailija Marjo Heiskanen puolestaan on kirjoittanut omaelämäkerta- ja muistelmateoksen Kollaan kenttäpapin tarina isoisästään ja hänen kohtalostaan jatkosodassa. Molempien kirjailijoiden teoksissa on läsnä sota.

- Tunnetaakka sodista on periytynyt nykyisille keski-ikäisillekin. Monet sekä ääneen lausutut että lausumattomat asiat, menetykset ja sodan aiheuttamat perheiden rikkoutumiset ovat niin suuria asioita, että suvut kantavat niitä sukupolvesta toiseen. Sota on tärkeä ja merkittävä asia käsiteltäväksi, pohtii Kähkönen.

Heiskasen mukaan sotakirjoissa täytyy tänä päivänä löytyä jotain uusia näkökulmia, joku muu funktio kuin se, miten rintamalinjat liikkuivat.

- Toki sekin on mielenkiintoista. Tämän päivän naisena ja sotilaan lapsenlapsena on verrattoman paljon tärkeämpää se, miten me hoidamme sodasta koitunutta tunnetaakkaa. Meidän pitäisi pyrkiä siihen ettemme siiirrä sitä enää ihan täysimääräisenä omille lapsillemme, sanoo Heiskanen.

Heiskanen kertoo sota-aiheen tarttuneen suunnittelematta, mutta sotaa tärkeämpiä olivat ihmiset. Toisaalta hänen mukaansa sota on loistava näyttämö ihmiskohtaloille sekä fiktiivisissä että faktuaalisissa tarinoissa.

Sota-aihe kuuluu kaikille

Sirpa Kähkönen kuvailee itsensä yhdeksi niistä naiskirjailijoista, jotka ovat aloittaneet naisten kirjoittaman sotakirjallisuuden Suomessa. Hänen kirjoittamansa Kuopiosarja on sen toisesta osasta lähtien sijoittunut toisen maailmansodan aikoihin.

- Olen itse liittynyt 2000-luvun alussa uuden sotahistorian traditioon. Olen ollut mukana esimerkiksi aihetta käsittelevissä seminaareissa. Tämä on eurooppalainen trendi ja sitä kirjoittavat hyvin paljon naiset.

Kähkönen muistuttaa, että ei ole mitenkään ihmeellistä, että naiset tarttuvat yhteiskunnassa ja historiassa kaikkiin mahdollisiin aiheisiin.

- Sitä ei kannata kauheasti ihmetellä. Sota-aiheen käsittely kuuluu ihan kaikille, Kähkönen korostaa.

Heiskasen mukaan uuden sotahistoriallisen tutkimuksen nousu on tänä päivänä hyvin näkyvä myös tavalliselle lukijalle, jos on yhtään lukenut historian tietokirjatyyppisiä teoksia.

- Siihen virtaan oli jotenkin helppo loikata, myöntää Heiskanen.

Rankkoja haamuja menneisyydestä

Molemmat kertovat, että teosten kirjoittaminen on vaatinut kovan taustatyön. Lähihistoriaan sijoittuvat teokset ovat sikälikin vaativia, että ihmisillä on myös omia muistoja asioista ja tapahtumista.

- Asiat on tärkeää selvittää niin perinpohjin kuin vain mahdollista, jotta myös fiktion verkko kantaa, korostaa Kähkönen.

Ajankohdasta, asioista ja ihmisten väleistä on oltava tietoinen. Aina tämä tietämys ei välttämättä näy muuta kuin varmuutena liikkua tilanteessa.

- Olen muun muassa käyttänyt arkistoja, tehnyt sotahistoriallisia matkoja ja lukenut. Kaikkein merkittävin aineisto oli kuitenkin sukuni arkisto, joka oli valtava, avaa Heiskanen taustatyötään.

- Olen tehnyt hyvin paljon samaa. Olen tehnyt hyvin paljon arkistotyötä 1990-luvun alusta lähtien. Lisäksi olen käyttänyt muun muassa aikalaislehtiä ja muistitietoa, lisää Kähkönen.

Heiskanen kertoo törmänneensä aineistoa läpikäydessään hyvin rankkoihin asioihin isoisänsä Jorma Heiskasen elämässä, erityisesti ennen sotia

En esimerkiksi tiennyt, että millaisia puhdistuskaavailuja isoisällä oli suomenruotsalaisten suhteen

Marjo Heiskanen

- Hän oli palava AKS-aatteen mies, hän ihaili kansallissosialismia ja kävi jopa puhumassa Saksassa asti. Nämä kaikki tulivat minulle uutisina. En esimerksi tiennyt, että millaisia puhdistuskaavailuja isoisällä oli suomenruotsalaisten suhteen, Heiskanen puhuu.

Hän kertoo tunteneensa surua ja häpeää.

- Tekstit olivat rankkaa luettavaa. Että minun isoisäni on ajatellut tämmöistä. Välillä tuntui todella pahalta, kuvailee Heiskanen kirjoitustyötään.