Pitkäniemen sota oli nälkää, kurjuutta ja selviytymistä

Sota-aika oli erityisen ankaraa mielisairaaloissa. Nokialla toimivan Pitkäniemen sairaalan sota-ajasta kirjoitettu historiikki onkin kunnianosoitus sairaalan silloiselle henkilökunnalle.

Kotimaa
Pitkäniemen sairaalan hallintotalo.
Marjut Suomi / Yle

Pitkäniemen sairaalan Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Tuomo Nenonen tuli Pitkäniemen sairaalan mielisairaanhoitajakouluun oppilaaksi vuonna 1964. Nuori mies yritti varovasti udella muulta henkilökunnalta, millaista Pitkäniemessä oli sodan aikana.

- Meillä oli nälkä ja Kalpa, muisteleeTuomo Nenonen vastausta.

Muuta henkilökunta ei sitten suostunutkaan muistelemaan. Kalvalla henkilökunta viittasi ylilääkäri Ilmari Kalpaan, joka tunnettiin tiukkana miehenä.

Ajatus Pitkäniemen sota-aikaisesta historiasta jäi kuitenkin elämään, ja viimein Pitkäniemen sairaalan Perinneyhdistys päätti ryhtyä toimeen. Syntyi Karoliina Sysiharjun kirjoittama Pitkäniemi sodassa 1939 - 1947. Sairaalan vaiettu sodanaikainen historia on vihdoin kirjoitettu yksiin kansiin.

Vaikeista ajoista vielä vaikeampiin

Mielisairaaloita pidettiin 1930-luvulla yhteiskunnan takapihoina. Määrärahat olivat valtion ylläpitämässä Pitkäniemen sairaalassa valmiiksi tiukassa, ja kun sota syttyi, ruuvia kiristettiin entisestään.

Vielä talvisota ei arkea järkyttänyt pahasti, mutta jatkosota sen viimeistään teki. Mielisairaalassa kaikesta oli puute, ja viimeisen naulan arkkuun iski kuolema. Ajan ankaruutta lisäsi Pitkäniemeen sijoitettu sotasairaala.

- Potilasmäärä nousi 700:sta 1050:een sota-aikana. Henkilökuntaa joutui rintamalle, ja 154 henkeä hoitohenkilökuntaa ja lääkäreitä oli hoitamassa 1 050:ntä potilasta! Se oli todella suuri tehtävä. On ihme, että he ovat selviytyneet ottaen huomioon sen ahtauden, nälän, puutteen ja kurjuuden, mikä täällä laitoksessa oli, ihmettelee Tuomo Nenonen.

Siksi Nenonen pitääkin kirjaa kunnianosoituksena henkilökunnalle, joka tuosta ajasta selvisi.

On ihme, että he ovat selviytyneet ottaen huomioon sen ahtauden, nälän, puutteen ja kurjuuden, mikä täällä laitoksessa oli.

Tuomo Nenonen

Vähän ruokaa ja tuberkuloosi

Heikommassa kunnossa olleet siviilipotilaat kärsivät sodasta eniten, kun ruokavarat alkoivat hiipua. He söivät nälkäänsä jopa ruohoa. Eniten siviilipotilaita kuoli vuosina 1941 ja -42.

- Meillä oli tavattoman huono elintarviketilanne. Oli korttiannokset, joita potilaiden kohdalla pienennettiin. Ne olivat samat korttiannokset, mitä esimerkiksi venäläisillä sotavangeilla oli eli kolmannes pienemmät kuin muilla kansalaisilla Suomessa.

Heikon elintarviketilanteen lisäksi kuolleisuutta lisäsi muun muassa tuberkuloosi ja kulkutaudit.

Silmiä ei sovi ummistaa

Mielisairaaloita ja niiden työtä ei juurikaan arvostettu ennen sotaa tai sen aikana. Potilailla ei ollut kansalaisoikeuksia, ja hoitoina käytetyt sokkihoidot kuulostavat nykypäivänä julmilta. Mutta silmiä menneeltä ei sovi ummistaa.

- Kyllähän meidän pitää muistaa kaikenlaista sieltä vanhasta. Sieltä oppii ja viisastuu, toisaalta huomaa sen kehityksen. Toisaalta täytyy muistaa, että meillä on maailmassa maita, joissa eletään hyvin samantapaisissa olosuhteissa edelleen, Pitkäniemen sairaalasta vastaava toimialuejohtaja Klaus Lehtinen sanoo.