Oliko 1800-luvulla puupula?

Filosofian maisteri Harri Hölttä valmistelee parhaillaan Itä-Suomen yliopiston Joensuu kampuksella väitöskirjaa Itä-Suomen metsävaroista ja niiden käytön kestävyydestä 1800-luvulla. Historian alaan kuuluvan tutkimuksen keskeinen kysymys kuuluu: miten todellinen kuva aikalaisilla oli metsiensä tilasta?

metsätalous
Filosofian maisteri Harri Hölttä seisoo männyn vieressä Oinasvaaran suojelumetsässä Ilomantsissa.
Janne Ahjopalo / Yle

Oinasvaaran suojelumetsässä Ilomantsin ja Lieksan rajalla voi kuvitella kulkevansa 1800-luvun salomailla.

Oinasvaaralla on ikivanhoja valtion eli kruunun metsiä. Männyt ovat paksuja. Oksia koristavat pitkät naavaviikset heiluvat tuulessa. Eri-ikäiset tuulenkaadot makaavat sikin sokin pehmoisella sammalmatolla.

Käsitys, että metsä oli noin 150 vuotta sitten tyypillisesti ikihonkia humiseva Tapion paratiisi, on kuitenkin virheellinen. Puupula oli silloin vakavasti otettava pelko.

- Sille oli useita eri selittäjiä, muun muassa tämä kaskeaminen. Sitten pelättiin, että sahat kuluttaa vanhoja tukkipuita liian paljon. Ja yksi osasyy on lisäksi se, että kun ei ollut ihan tarkkaa kuvaa maan metsävaroista, niin sitten oli kaikenlaisia käsityksiä liikkeellä, Harri Hölttä sanoo.

Itä-Suomessakin metsävarat vaihtelivat suuresti. Vankimmat metsät kasvoivat Ilomantsissa, Lieksassa, Nurmeksessa, Juuassa, Iisalmessa ja Pielavedellä. Puusta oli pulaa esimerkiksi Liperin, Mikkelin, Sulkavan ja Rantasalmen seuduilla.

Kun historioitsija yrittää selvittää silloista metsäomaisuutta, on maanmittaushallituksen ylitirehtööri C. W. Gyldenin vuonna 1850 julkaisema kartta Suomen metsävaroista isossa roolissa. Ensimmäinen vertailukelpoinen valtakunnan metsin inventointi tehtiin vasta 1920-luvulla.

Niistä tukkipuista, joista oli pulaa 1850-luvulla, meillä on pulaa edelleenkin.

Harri Hölttä

1800-luvulla Venäjään kuuluneen Suomen suurruhtinaskunnan alueen metsävarojen arviointia vaikeuttavat myös muuttuneet käsitykset oikeasta tukkipuusta. Sillioin tukkipuuksi kelpasi 150 vuotta kasvanut honka.

- Niistä tukkipuista, joista oli pulaa 1850-luvulla, meillä on pulaa edelleenkin. Nykyiset tukkileimikot ovat sen ajan kriteerien mukaan ihan keskenkasvuista metsää, Hölttä valistaa.

Harri Hölttä toivoo, että valmistuessaan tutkimus on päänavaus jatkokritiikille.

- Toivon että näitä vanhoja metsävarakäsityksiä alettas tarkastella ja pohdiskella vähän kriittisemmin. Jatkettas niiden tulkintaa. Sitä aihetta ei todellakaan ole koluttu vielä loppuun.