1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Carl Gustaf Emil Mannerheim

Operaatio Mannerheim on nerokas

Ylen Mannerheim-elokuva aiheutti hurjan kohun ja ihmiset olivat tuohtuneita projektista. Teatteri Vanhan Jukon taiteellinen johtaja Jussi Sorjanen pohtii elokuvaa pakinassaan.

Kuva: Yle Lahti

YLEn taannoinen projekti Operaatio Mannerheim on nerokas kokonaistaideteos. Joitakin viikkoja sitten kaikki olivat projektista tuohtuneita, mutta kaikki eri asioista. Yhdet pöyristyivät siitä, että Oy Yleisradio Ab ulkoistaa muiden firmojen tavoin tuotantoaan sinne missä se on halvinta. Keniaan.

Toiset taas järkyttyivät Mannerheim -elokuvan huonosta laadusta. Median edustajat raivostuivat, koska kokivat tulleensa harhaanjohdetuiksi. Villakoiran ydin oli tosiasiassa siinä, että kansallista ikoniamme näytteli musta mies. Produktion tuottaja Erkko Lyytisen tapa lähteä murtamaan Mannerheim -myyttiä oli upea.

Jos olisin henkeen ja vereen patriootti sanan stereotyyppisimmässä merkityksessä, voisinko kuvitella mitään pahempaa kuin että minun Carl Gustafini tulee lihaksi ja vereksi mustana miehenä, ja että hänen henkilöstään on karsittu kaikki mahtipontisuus, klassinen sankaruus pois. Ja että hänen suurmiestarinansa kerrottaisiin juuri niin latteana kuin jokapäiväiset saippuasarjat esittävät arjen sankareidenkin elämän.

Koko homman ydin on juuri Suuri Latteus. Kohuelokuva ei ollut kohun arvoinen. Ei nähty edes kunnon rienausta vaan mahdottomien haasteiden edessä, pienellä rahalla, vieraassa kulttuurissa, utopistisella aikataululla tehty viritelmä, joka muistuttaa muodoltaan c -luokan saippuasarjan yksittäistä jaksoa.

Suurmiehestä ei löytynyt suurta luonnetta, ei universaalisti mielenkiintoista tarinaa. Löytyi tavallisen tylsä ihmiskuva, joka todella minun nähdäkseni onnistui ainakin osittain pudottamaan patsaan jalustaltaan.

Elokuvan ympärille koottu dokumenttisarja avasi koko projektia. Sarjan alussa olin vakuuttunut siitä, että kyseessä on ns. mockumentary ja tuottaja Erkko Lyytinen koko muun poppoon ohella on loistava näyttelijä.

He näyttivät tekevän satiiria porukasta, joka todellakin haluaa tehdä elokuvan Mannerheimista millä hinnalla tahansa. Meille kansallisesti elintärkeät asiat asettuivat mittakaavoihinsa, kun Lyytinen vaahtosi Nairobilaisessa slummissa katutaiteiljoille Mannerheimin merkityksellisyydestä ja paikallinen kuoro lauloi Finlandiaa. Avautui kuva nykyaikaisesta kulttuuri-imperialismista, jossa länsimaat väkisin venyttävät itselleen tärkeitä asioita koskettamaan koko maailmaa.

Loppujen lopuksi minulle on aivan sama, oliko Lyytisen ja kumppaneiden vilpitön tarkoitus tehdä Mannerheimista elokuva, joka näyttää hänet ”ikonin sijasta ihmisenä”, vai oliko alusta asti tarkoituksena tehdä satiiri. Yhtä kaikki, koko touhu on nostanut Suomesta, suomalaisuudesta ja suomalaisista hyvin itsekeskeisen ja omahyväisen piirteen esiin.

Meidän Mannerheimiamme saa käsitellä vain tietyllä tavalla. Ja pilkatakin saa, kunhan sen tekee kunnolla. Mannerheim on kuitenkin Mannerheim.